Lavansaari

03.12.2013
Heikki Piispa
Lavansaari
Itäisen Suomenlahden villit vuodet

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Kirjokansi 32, 2013
217 s.
 

Takaisin Kirjamakasiiniin

Meren ehdoilla

Se ei näy Suomen rannikolle, ei myöskään Inkerinmaan Soikkolanniemelle. Sen länsipuolella häämöttää Suursaari, itäpuolella Seiskari ja lounaassa Tytärsaari. Näin onkin asemoitu Lavansaari keskelle itäistä Suomenlahtea, osaksi Suomeen vuoteen 1939 asti kuuluneita ulkosaaria. Saari on matala, rannat karikkoiset, mutta maailmansotien välillä se oli Seiskarin jälkeen Suomen tiheimmin asuttu maalaiskunta. Viidellätoista neliökilometrillä toki oli tilaa, mutta asutus oli keskittynyt vain runsaan puolen neliökilometrin alueelle vanhan sataman tuntumaan. Sinne oli ajan myötä syntynyt 1 300 asukkaan kylätaajama kapeine kujineen, asuin- ja ulkorakennuksineen, ranta-aittoineen ja venevalkamineen. Koko ilme oli merellinen, sellainen jota ehkä voi aistia nykyisin vain Kotkan Haapasaaressa.

Entisaikaan saaren elanto tuli kalastuksesta, hylkeenpyynnistä, seprakaupasta virolaisten kanssa ja purjelaivakaudella nimenomaan merenkulusta. Koivistolla ja Lavansaarella oli suurimmat purjelaivastot; perhevarustamojen kaljaasit ja kuunarit palvelivat ennen kaikkea Suomen rannikkokaupunkien ja Pietarin välistä kaupankäyntiä. Piispa kirjoitti kauppamerenkulusta Lavansaarella teoksen Meri on meidän peltomme (SKS 2003), joten se jää tässä teoksessa vähemmälle. Maailmansodan sytyttyä Pietarin markkinat sulkeutuivat ja edessä häämöttivät ankeat ajat ja köyhtyminen. Samalla asiat vaikeutuivat muutenkin, kun Venäjä alkoi varustaa ulkosaaria Pietarin merilinnoituksen osaksi. Myös Lavansaarelle perustettiin vuonna 1916 kiinteä tykkipatteri ja pieni varuskunta, uhkasipa saarta kokonaan tyhjentäminen siviiliväestöstä kuten Viron Naissaaressa kävi.

Sodan jälkeen itsenäistyneelle Suomelle tiukkojen neuvottelujen jälkeen jääneet ulkosaaret kokivat näivettymisen uhan. Kauppayhteydet Leningradiin olivat Suomesta tyystin katkenneet ja laivastokin oli myyty. Kalastusapajat Viron ja Inkerinmaan rannikolla sulkeutuivat, mutta saarelaisten onneksi (ja onnettomuudeksi) alkoi salaperäinen trokauskauppa neuvostoliittolaisten sota-alusten kanssa, jotka ostivat kaikkea mahdollista ja paljon ankkuroituessaan aluevesien rajoille. Saarelaiset toivat mantereelta tavaraa, suolaa, saippuaa jopa tulitikkuja myytiin laivoihin tonneittain – vastapuoli tarjosi ennen kaikkea kultaesineitä, varmaan vallankumouksessa riistettyjä.

Tämäkin kauppa loppui, mutta nyt alkoi pirtun salakuljetus Virosta Suomeen. Pirtulaivat makasivat alueveden rajalla ja salakuljettajat noutivat lastinsa ja nopeilla veneillään heittivät kanisterit Suomen rannikolle. Kiinni toki jäätiin ja veneet menetettiin, mutta tovin kuluttua tuomio oli istuttu ja veneenkin saattoi ostaa takaisin tullihuutokaupassa. Myös Neuvostoliiton sotalaivat muodostivat selkeän uhkan kaapatessaan aluevesien rajoilla kalastajien veneitä ja näin tulivat Leningradin tutkintovankilat lavansaarelaisille tutuiksi.

1930-luvulla saaren yhteydet mantereelle paranivat, kun avomerikautena sinne ulotettiin säännöllinen matkustajalaivaliikenne. Tämä mahdollisti myös uusien elinkeinojen etsinnän. Kun kieltolaki lakkasi 5.4.32 klo 10, oli haettava muuta elinmahdollisuutta. Kalanjalostuksesta tuli vaihtoehto, yritettiinpä myös houkutella manterelaisia kesäturisteiksi saarelle, mutta mitään  menestystarinaa kummastakaan ei välttämättä syntynyt.

Kunnes elämä pysähtyi syksyllä 1939. Neuvostoliitto esitti selkeät uhkavaatimuksensa ulkosaarien saamiseksi muodostettavan Leningradin puolustuslinnoituksen tukikohdiksi ja saaret olikin sodan uhatessa evakuoitava. Näin päättyi ikimuistoinen saaristolaiselämä ja saari autioitui. Jopa sen nimi katosi kartoilta ja tilalle tuli tuntematon Moštšnyi, eikä paluuta enää ollut. Mutta muutosten myötä nimi palasi ja saarelaiset saivat mahdollisuuden käväistä kotitantereillaan, autiolla Lavansaarella ainakin vielä kerran. Ehkä joskus!

Piispa on koonnut luistavasti sujuvan varsinaisen tarinansa sisään eläväntuntuisia muisteluita mieleenpainuvista tapahtumista, teoksen kuvamateriaali on mielenkiintoista, sitä toki olisi toivonut enemmänkin. Kauko Kyöstiön karttapiirrokset pitävät lukijan mukana ulkosaarten elämän tärkeissä paikoissa. Jaana Tarsan perinteisen rauhallinen taitto on hyvää lukea. Lähdeviitteistö on koottu loppusivuille, samoin kuin käytetyt arkistolähteet, lähdekirjallisuus, kuvalähteet ja muu käytetty aineisto.

Seuraavan kirjan toivoisin käsittelevän Lavansaarta sosiaalisena yhteisönä.

Lassi Saressalo

Takaisin ylös