Mikä tappoi seprakaupan?

Mikä tappoi seprakaupan? -julkaisun kansiPäiviö, Raimo
Mikä tappoi seprakaupan? Suomalaisten ja virolaisten harjoittamasta vaihto- eli seprakaupasta, sen hiipumisesta 1800-luvun lopulta ensimmäiseen maailmansotaan ja sen loppumisesta 1920- ja 1930 -luvuilla
Turun yliopiston julkaisuja
Annales universitas Turkuensis
Sarja C osa 287
Turku 2009

Takaisin Kirjaesittelyt 2010

Seprakaupasta virolaisten kanssa tarkasti

Raimo Päiviön kansatieteen väitöskirja voidaan kiteyttää 1840-luvulla virolahtelaisen kansanelämänkuvaajan Eljas Raussin toteamukseen ”kunnollisessa vaihtokaupassa voittavat molemmat, sillä he antavat lijemmäiset ja ottavat tarpeellisimmat niin paikalla kuin ylimeriinki kulettamalla”.

Toteamus tiivistää osuvasti kansanomaisen vaihtokaupan eli seprakaupan olemuksen. Kun molemmat voittavat ja kun vaihdetaan ylijäämää ylijäämään, ovat kaikki tyytyväisiä. Lisäksi luodaan vielä kestäviä suhteita vaihtajien kesken.

Itse termi sepra tunnetaan koko itämerensuomalaisella alueella ja on balttilaista lainaa. Se merkitsee samaa kuin suomen seura, työyhtymä, työyhteisö mutta viittaa toisaalta ystävyyteen kuten viron sõber – ystävä.

Päiviö kuvaa oma tutkimusotettaan tilastollis-etnografiseksi ja hyvällä syyllä. Itse seprakaupan kuvaus on tarkkaa etnografiaa, jota täydentävät pääasiassa tulliluetteloista saatu tilastoaineisto.

Lisämateriaalina on sekä Suomen että Viron tutkimuslaitosten kansatieteelliset kokoelmat ja ehtipä Päiviö vielä saamaan seprakauppiailta aikalaistodistuksiakin heistä viimeisiä haastattelemalla. Historiallista taustaa keskiajan vaihtokaupasta 1800-luvun lopun seprakauppaan antavat luonnollisesti varhaisemmat tutkimukset.

Seprakauppaa nimenomaan silakan ja viljan vaihtokauppana harjoitettiin Suomessa Sipoon saariston ja Koiviston välisellä rannikkoalueella joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta painopisteen ollessa Virolahdella ja Suomenlahden ulkosaarilla. Viron puolella seprakylät ulottuivat Tallinnan itäpuolelta Jõelähtmestä pitkin rannikkoa aina Narva-Jõesuuhun.

Merkille pantavaa on, että kullakin kylällä oli omat perinteiset kauppakumppanikylänsä ja jopa kullakin vaihtokauppiaalla omat sepransa. Joissain tapauksissa sepra saattoi olla Viron sisämaan kylistäkin, mutta itse vaihto tapahtui tietyissä rannikkokylissä.

Suomesta vietiin pääasiassa silakkaa, Virosta tuotiin viljaa ja sittemmin myös perunaa ja omenoita. Tutkija on haastattelemalla selvittänyt mitkä olivat ne ”mitat” joilla vaihtoa käytiin – kuinka paljon silakkaa annettiin tietystä määrästä viljaa ja vaihtelivatko nämä saaliin tai sadon mukaan.

Täytyy oikein ihmetellä, miten paljon kuivakkaan tuntuisista tilastoista ja tulliluetteloista saakin ahkera tutkija irti. Jopa sen, miten kuljetettiin, millaisilla aluksilla kauppaa käytiin ja millaiset volyymit olivat kyseessä.

Tässä vaiheessa maallikkolukija alkaa kaivata jonkinlaista sivulta toiselle siirrettävää lukutikkua tai liuskaa, johon olisi koottu yhteen käytetyt tilavuus- ja painomitat ja ehkäpä eri alustyyppien nimetkin – ja kuvat. Tokihan nämä on – ja hyvin onkin – esitetty omilla paikoillaan, mutta niihin palaaminen aiheuttaa turhaa selaamista. Tämä vastaisuuden varalle kustantajille tiedoksi.

Erityisen kiinnostavia ovat liitteenä olevat tulliluettelot, joista todella voi nähdä vienti- ja tuotteiden nimikkeet ja volyymin, alusten määrän ja selvästi myös nähdä käynnissä olevan muutokset ja kausittaiset vaihtelut

Suomenlahden yli käytävää vaihtokauppaa on harjoitettu ainakin jo 1300-luvulla ja se alkoi hiipua 1800-luvun loppupuolelle tultaessa, mutta jatkui kuitenkin ydinalueillaan aina ensimmäiseen maailmansotaan, osittain vielä 1920-luvulle.

Pääsyy lienee saalismäärien pieneneminen ja jossain määrin myös elämisen muuttuminen, uudenlaiseen työkulttuuriin siirtyminen ja viljakaupan kehittyminen Suomen mantereella. Vastaavasti kyllä ulkosaarten osuus seprakaupassa lisääntyi.

Ennen maailmansotaa vaikutti myös lisääntynyt suora kaupankäynti Pietariin niin, että oli kannattavampaa viedä myyntitavaraa, siis muutakin kuin kalaa, ja ostaa saaduilla ruplilla viljaa. Tällaisia vientitavaroita olivat mm. halot ja merestä nostetut kivet, joita runsaastikin vietiin Pietariin katukiviksi. Myös Virolahden ja muiden kivilouhimojen kivivienti oli tuottoisaa.

Yksi keskeinen syy oli myös talvikalastuksen kehittyminen ja sen tuottaman saaliin vienti suoraan Pietariin. Tuolloin saalis myytiin jo rannassa välittäjäkauppiaille, jotka hoitivat sen eteenpäin markkinoille.

Jopa Helsingin–Pietarin rautatien valmistuminen nopeutti tätä kaupankäyntiä – oli parempi kalastaa ja myydä saalis kuin lähteä silakan kanssa vaihtokauppaan Viroon.

Mutta ei Pietari ollut ainut paikka, mihin kalaa ostettiin. Jopa virolaiset tukkukauppiaat matkasivat Suomen rannikolle kalanostoon ja veivät ostoksensa Narvaan, Tallinnaan ja Paldiskiin. Rahatalouteen siirtyminen oli luonnollinen syy vaihtokaupan vähittäiselle lakkaamiselle. Myös ostajan laatuvaatimukset kasvoivat – virolaisille ei enää tahtonut kevätsilakka kelvata.

Seprakaupan rinnalle kehittyi myös rahatalouteen perustuva sepramarkkinalaitos, jolloin myyjät ja ostajat kokoontuivat määräaikana yhteen ja kauppaa käytiin rahalla, ei enää tavaraa vaihtamalla.

Kun Venäjän rajat sulkeutuivat vaikutti se myös kalan vientiin. Kun aiemmin osa vaihdetusta silakasta kaupattiin edelleen Pietariin ja jopa Moskovaan, loppui tämä mahdollisuus neuvostoajan alkaessa. Jonkin verran kuitenkin mm. virolahtelaiset saivat talvisilakkaansa Leningradiin inkeriläisten toimiessa välittäjinä. Tämäkin päättyi NEP -kauden loputtua ja rajojen lopullisesti sulkeuduttua.

Kevätkalastajat eivät myöskään enää saaneet kalaansa suoraan kaupaksi ja yhä useamman oli parempi hakeutua nousevan teollisuuden palvelukseen kuin köyhtyä kalarannassaan.

Kaiken kaikkiaan seprakaupan hiipumiseen voidaan nähdä syynä rahatalouteen siirtyminen, Neuvostoliiton aiheuttama markkinatilanteen muutos rajojen sulkeuduttua, kotimaanmarkkinoiden kehittyminen teollisuuskasvukeskusten myötä ja poliittisen tilanteen muututtua myös uusien tullimääräysten ja -maksujen ja muiden kustannusten nousu.

Seprakaupan etnografian rinnalla Raimo Päiviö tarjoaa myös näkemyksiä muusta suomenlahden yli ja sitä pitkin käytävästä kaupasta ja kauppapurjehduksesta. Onnistunut kuvitus täydentää tutkimuksen.

Perinteinen seprakauppa tyrehtyi, mutta ehkä nykyinen vironmatkailu uusine muotoineen on sekin jonkinlaista seprakauppaa.

Teosta voi ostaa osoitteesta julkmyynti utu.fi

Lassi Saressalo

Takaisin ylös