Mun stadi

22.10.2012
Helena-Oikarinen-Jabai (toim.)
Mun stadi
Siirtolaisuusinstituutti
Turku 2012

 


Takaisin Kirjaesittelyt 2012

Oonko mä melkein suomalainen

Olin pieni, kun muutettiin Helsinkiin. Mä oon kasvanu täällä ja mulla on paljon ystäviä. Pienenä koin enemmäkseen, että olen yksi muista. Joskus kun leikittiin kuka pelkää mustaa miestä, niin ihmettelin, miksi minut aina valittiin kiinniottajaksi.

Mä olen alunpitäen Helsingin seudulta, kannelmäkeläinen. Kotoisin olen Somaliasta. Tai oikeastaan olen syntynyt Suomessa, mutta mun vanhemmat on Somaliasta.

Helsinki on mulle rakas kotikontu, oon käyny kaikilla pihoilla ja kurkistanu joka kiven alle.

Helsinkiläiset ei aina tajuu noita vanhoja juttuja. Niitten kaa ei voi jutella näistä Lohjan tai Mikkelin tai Vaasan asioista ja tämmösistä, koska ne ei oo käyny paljo Helsingin ulkopuolella.

Kun mä menin eka kertaa ala-asteella somalikielen tunnille niin Jerry oli siellä. Mä sanoin moi ja sekin moikkas. Sitte me alettiin puhuun somaliaa ja mä en käsittänyt mitä se sano ja vastasin suomeksi.

Mun lapset sitten joskus tulee luultavasti oleen suomalaisia.

Suomalaiset naiset on aika vaativia, ainakin ne, ketä mä oon tuntenut. Just sellaisii: pese astiat, vie koira ulos! Jos et pese, matkalaukut on ulkona. Ne on aika kovia ja hoitaa kaikki asiat.

Myös niillä suomalaisilla tytöillä, joiden kans liikuin silloin, oli usein ulkomaalaisia kundikavereita, mutta tällä hetkellä monella on suomalainen mies. Niinhän se menee, että nuorena oot niinku sillai kaikki sekasin, kaikenlaisii, ulkomaalaisii ja suomalaisii, kaikki yhessä paikassa. Mut sitte kymmenen vuoden päästä kaikki menee takasin niin omiin joukkoihin. Sillai se menee.

On niitäkin, joiden kanssa sä oot ollu ala-asteella samalla luokalla ja leikitty yhdessä ja sitten yläasteella niistä tulee rasisteja ja natseja.

Sä oot second class citizen, toisen luokan kansalainen, tullut kehitysmaista.

Mun velvollisuus on puolustaa tätä maata. Se on vähä niinku pyhiinvaellus. Semmonen asia, joka tulee tehdä.

Varsinkin kun olin lomilla, niin monet tuli puhuun esimerkiksi metrossa, että todella hienoo, että sä oot Suomen armeijassa.

Mun mielestä kyl se pätee, että maassa maan tavalla. Ei tietenkään tarvitse käyttäytyä ku suomalainen, mutta pitää noudattaa Suomen lakia ja Suomen asioita.

En mä silti yritä riistää suomalaisilta suvivirsiä ja virpoa ja kevätpörriäistä ja tämmösiä. Mähän möin ainaski viiskyt kevätpörriäistä. Se oli mahtavaa.

Suomen kansalaisuus on loppupeleissä vaan paperi. Siinä paperissa on kuva, kuva mutta ei se vielä tee susta suomalaista.

Musta olis hyvä, jos alettas ymmärtää että Suomessa on suomensomaleita, suomenirakilaisia ja niin edespäin, aivan kuten Ruotsissa on ruotsinsuomalaisii: että me ollaa suomalaisia, mutta samanaikaisesti meillä on omat taustamme, ettei aina vaan puhuttas maahanmuutajista.

Tässä otteita kirjasta Mun Stadi. Siihen on Helena Oikarinen-Jabai koonnut otteita nuorten haastatteluista. Nuoria yhdistää se, että heidän vanhempansa ovat kotoisin Somaliasta. Helsinki on näiden nuorten kotipaikka, ja he tunnistavat kaupungin ja sen kaupunginosakulttuurit omikseen.

Kuitenkin haastatteluista heijastuu erilaisuus ja jonkinlainen vieraus suomalaisuuteen. Se pohjautuu toisaalta taustakulttuuriin, toisaalta kokemuksiin elää erilaisena suomalaisten joukossa.

Keskenäänkään nämä nuoret eivät aina ymmärrä kielellisesti toisiaan – niin kaukana somaliäidinkielet saattavat olla toisistaan. Silloin turvaudutaan englantiin ja – suomeen.

Tämä Ville Kamppisen kauniisti taittama kirja tulisi antaa kaikille varhaisnuorille luettavaksi koulussa. Oikein tarjottuna ja kommentoituna se auttaisi monen ennakkoluulon yli.

Kirja sopii erinomaisesti myös meille vanhoille, joiden kovalevyllä elävät ikiaikaiset stereotypiat meistä ja muista.

Kiitos Siirtolaisuusinstituutti!

Lassi Saressalo

Kirjaa voi tilata Siirtolaisinstituutista: http://www.migrationinstitute.fi, p. 02-2840 440

Takaisin ylös