Kylällinen Pohjois-Karjalaa

Kylällinen Pohjois-Karjalaa


22.10.2014

Ahvenainen, Ritva: Kontiolahti. Kirkon kylä.
Kontiolahti-seura, 2013. 383 s.

                    
                          Takaisin Kirjamakasiiniin

Teos on selkeä yhteenveto pohjoiskarjalaisen kylän synnystä ja sen muuttumisesta nykypäivän taajamaksi. Joensuun läheisyys muutti kylän palvelutoiminnan 1990-luvulta alkaen, mutta taajama on nykyisinkin muuttovoittoinen osa Joensuun kaupunkikokonaisuutta.

Aivan oikein, kirkon kylä. Kontiolahden kylä alkoi syntyä 1500-luvulla ja oli osa Suur-Liperiä. Kun kylälle saatiin kappeli ja sitten ensimmäinen kirkko 1740-luvulla, syntyi siitä kyläkeskus kirkon ympärille ja sitten kirkossakäyntialueen pohjalta muotoutui vihdoin Kontiolahden seurakunta ja vuonna 1865 kunnallislain mukaisesti oma kunta. Teos rajoittuukin käytännössä kirkonkylän alueeseen, joskin yleisesityksissä katse yltää kauemmaksikin pitäjälle, jopa Joensuuhun asti. Ulkopuoliselle lukijalle ongelman tuottaa laajemman kartan puuttuminen, jossa näkyisi edes koko pitäjä ja sen sijoittuminen Pohjois-Karjalaan.

Laaja A4-kokoinen teosjärkäle on monen yhteistyön tulos. Aloitteen teki Kontiolahti-Seura jo 1900-luvun lopulla, aineistoa koottiin mm. lukion historianopetukseen liittyen ja yleisillä keruilla. Tekstit pyydettiin eri asiantuntijoilta, joita on kaikkiaan 25. Toimituskunta avustajineen muokkasi tekstejä, valitsi kuvia, järjesti kuvantunnistustapahtumia ja käytti myös Pielisjokiseutu-lehteä valokuvasisältöjen tarkentamisessa. Kirjan kuvituksena olevat piirustukset ovat lukiolaisten käsialaa. Ja tulos on melkoisen komea; Päivi Kekäläisen ulkoasun suunnittelu ja toteuttama taitto on rauhallinen, kuvasto runsas ja tekstiä täydentävä. Joidenkin kuvien toistuminen erikokoisin rajauksin tosin pistää silmään, samoin vanhoista kuvista kaapattujen yksityiskohtien epäselvyys.

 

Höytiäisen lasku

Teoksen aloittaa Veijo Vesajoen katsaus kirkonkylän alueen luontokuvaan, lähinnä geologin silmin. Erityisen mielenkiintoista on kylän länsipuolisen Höytiäisen synty ja kohtalo. Järvi syntyi luonnollisesti jääkauden jälkeisinä aikoina ja maan kohoaminen vuosisatojen myötä kallisti maaperää niin, että laskusuunnaksi tuli kaakkoinen. Kun Höytiäinen sitten ihmisten toimesta purkautui Pieliseen ja veden pinta laski 9,5 metriä, jäivät vanhat rantatöyräät pahimmillaan jopa kahden kilometrin päähän nykyisestä rantaviivasta. Tämä tietenkin muutti mm. kalastusolosuhteita, joillekin entisille järvenrantatiloille tuli uuteen kalarantaan runsaasti matkaa ja toisilta taas katosivat perinteiset kalavedet kokonaan. Tätä prosessia ja paikallista kalastuskulttuuria kalasaunalaitoksineen valottaa artikkelissaan Ari Lappalainen.

Tunnettu ja tunnustettu historiantutkija Veijo Saloheimo luo laajan ja perusteellisen katsauksen ensimmäisistä dokumentoiduista asukkaista aina kappelikylän syntyyn, jota voidaan seurata asiakirjoista 1600-luvun alusta.

Mielenkiintoinen historian käänne tapahtui, kun ortodoksiväestö, jota oli kylässä ehdoton enemmistö aina Ruotsin vallan alkuun asti, alkoi siirtyä Stolbovan rauhan jälkeen 1630-luvulta alkaen itään päin ja luterilainen uudisasutus otti haltuunsa pois muuttaneiden maat ja raivasi uutta. Vasta toisen maailmansodan jälkeinen ortodoksiväestön evakuointi ja asuttaminen Kontiolahdelle palautti tämän uskontokulttuurin kylään, tulijat olivat lähinnä suistamolaisia. Heitä varten rakennettiin vuonna 1982 oma tsasouna, joka sitten kolme vuotta myöhemmin vihittiin ortodoksiseksi kirkoksi.

Saloheimon teksti on tuskallisen tarkkaa, mutta karttapiirrokset asettavat talot ja tilat paikoilleen ja antavat kuvan jatkuvasta väestönmuutoksesta avioliittojen, köyhtymisen, pakkomyyntien kautta. Kirjoittaja kuvaa myös kansanelämää, isoja ja pieniä tapahtumia apunaan oikeudenkäyntipöytäkirjat. Tekstissä vilahtavat myös vuodet 1652–1680, eli Liperin vapaaherrakunnan aika, jolta ei ole säilynyt arkistoaineistoa Olisi oppimattomalle lukijalle voinut muutamalla sanalla selvittää, mikä tällainen vapaaherrakunta oikein oli. (Se oli Ruotsin kuninkaan antama läänitys vapaaherra Herman Flemingille.) Saloheimon tekstistä alkavat läpi teoksen kulkevat kainalotekstit, jotka selventävät käytettyä termistöä (esimerkiksi teksti Pykäliköstä ahoksi kuvaa kaskeamisen eri vaiheita, Viina taas tarjoaa näkymän viinanpolton eri vaiheisiin).

Muinainen elämä asettui mielellään vesistöjen ääreen. Niin myös julkiset laitokset. Kesällä kuljettiin veneellä, talvella hevosella ja hiihtäen ennen varsinaisen maantiestön valmistumista. Kelirikkoaikana ei juuri sitten kuljettukaan. Heikki Vesajoki kertoo liikenneyhteyksien muutoksesta ja kuvaa mm. Telkkä-laivan  ennen Pielisellä seilanneen matkustaja-aluksen  siirtoa maitse Höytiäiselle liikennöimään. Vesiliikenteeseen kuuluivat myös uitot.

Kun maanteitä alkoi valmistua, matkustajalaivaliikenne tyrehtyi ja kuljetukset siirtyivät maanteille. Hevonen vaihtui polkupyöräksi, autot saapuivat ja lopulta myös mopot jokamiehen kulkuvälineeksi. Rautatiekin saatiin, tosin kolmen kilometrin päähän kirkolta, ja lopulta myös nykypäivän kuva Joensuu Kajaani -maantie ohittaa Kontiolahden, eikä autoilija juuri mitään kylästä ehdi näkemään.

Kuva: Kontiolahti 1910-luvun lopulla. Kuvassa kyläraitin takana kansakoulu, kunnantalo ja oikealla kanttori Walliuksen talo. Edessä Tahvo Romppasen talo. Kuva Niilo Puhakka, Kontiolahti-seuran arkisto.

 

Kyläkuvan muutos

Osmo Karttunen ja Jussi Silvennoinen tarkastelevat kyläkuvan muuttumista ja jatkavat näin Saloheimon tekstiä. Erityisen mielenkiintoisia ovat Silvennoisen piirtämät nykyajan suunnistuskarttoja tarkkuudeltaan muistuttavat kyläkartat eri vuosikymmeniltä. Kun vertaa karttaa vuodelta 1842 karttaan vuodelta 1879, huomaa millainen muutos Höytiäisen pinnan lasku vuonna 1859 itse asiassa oli.

Itse kylän kohdalta ranta pakeni parhaimmillaan vain satakunta metriä, pahimmillaan puolikin kilometriä. Vesihän laski 9,5 metriä ja aiheutti valtavan maisemanmuutoksen. Karu järvenranta alkoi saada kasvillisuutta vasta vuosikymmenten jälkeen eikä siitä oikein vieläkään ole hyötymaaksi. Mutta kartoista voi seurata peltojen muokkautumista, uusien talojen ja tilojen syntyä, kirkon paikan muuttumista, hautausmaiden muuttumista. Mutta tsasounaa pitää etsiä hakulaitteiden avulla ja Tsasounatien varreltahan se sitten löytyy. Kyläkuvan muuttumista seurataan myös valokuvin ja piirroksin ja jatkossakin karttoihin joutuu palaamaan, kun paikallistaa uudempaa rakennuskantaa. Tuorein kyläkartta on vuodelta 2013. Kuntakeskuksen kasvua voi seurata vaikkapa kolmen kunnantalon muodostaman rakennusrivin, koulujen ja muiden palvelurakennusten myötä ja myös kauppaliikkeiden koon kasvamisen mukana. Nykyisin Kontiolahden kunnassa on yli 14 000 asukasta, näistä vajaa kolmetuhatta asuu kuntakeskuksessa. Tätä päälukua seuraavat Ritva Ahvenaisen ja Osmo Karttusen teksti, joka kuvaa muutaman esimerkin kautta isojaon jälkeisten tilojen kohtaloita läpi vuosikymmenten. Samalla tarjotaan kuvaa suurten ja pienten tilojen sosiaalisesta asemasta suurtilallisista lampuoteihin, torppareihin, mäkitupalaisiin ja toisten nurkissa eläneisiin loisiin eli liikkuvaan työvoimaan.

Jussi Puhakka kuvaa Kirkonkylään liittyvää kaavoitusprosessia 1950-luvulta nykypäivään, kuntien yhteiseen kaavoitustyöhön ja uusimpaan Joensuun seudun yleiskaavaan. Samalla käydään läpi kunnan byrokratisoituminen, kunta rakentajana ja kuntatekniikan kehittäjänä. Mielenkiintoisen yksityiskohdan tarjoaa Jorma Kankainen esitellessään ensimmäisen maailmansodan aikana venäläisten rakennuttamien kenttälinnoitusten sijoittumista myös Kontiolahdelle. Yleiskartta kenttälinnoituksista antaa selvän kuvan Pietarin turvallisuusvyöhykkeestä, joka käytännössä kattoi koko Länsi- ja Itä-Suomen tiestöt. Näiden lähes satavuotisten linnoitusten jäänteet ovat edelleenkin näkyvissä kyläkeskustassa ja selkeästi myös edellä kuvatuissa kyläkartoissa.

 

Tyypillinen kyläkirjojen jaottelu

Kuten kyläkirjojen genreen kuuluu, seurataan tässäkin teoksessa kirkollisen elämän kehitystä alun rukoushuonekunnasta kappeliseurakuntaan ja lopulta itsenäiseksi seurakunnaksi ja sitä kautta myös itsenäiseksi kunnaksi vuoden 1865 asetuksen myötä. Tällöin mm. köyhäinhoito ja koulutoimi siirrettiin pois seurakunnilta. Kontiolahti sai ensimmäisen varsinaisen kirkkonsa vuonna 1783, se paloi vuonna 1879 ja uusi, nykyinen kirkko, jonka suunnittelu jo oli ollut käynnissä pitkään, vihittiin vuonna 1881. Pirjo Jantusen tekstiä seuraa Jukka Reinikaisen esitys laajasta kirkollisesta toiminnasta sosiaali- ja diakoniatöineen, myös nuorisotyön arkea ja juhlaa kuvataan kuvin ja sanoin. Marja ja Ilmari Suvinen luovat katsauksen jo mainitun ortodoksisen kirkon syntytarinaan.

Edelleen kyläkirjoille ominaisesti Ilpo Saarelainen kuvaa koululaitoksen muuttumista kirkonkylän kansakoulusta kansalais- ja keskikouluun sekä lopulta lukion perustamisen monimutkaisia kuvioita. Kun ennen kansakouluasetusta vuodelta 1866 koulunkäynti-innostus riippui mitä suurimassa määrin vanhempien halusta kouluttaa lapsiaan, päästiin vuosisadan lopulla jo yleisen kansanopetuksen järjestämiseen. Alkuvuosina lasten koulunkäyntiin suhtauduttiin epäilevästi, olihan hyvä työvoima päivät pois oikeasta työstä, mutta aikojen myötä asenne muuttui, ja Kontiolahdelle todellakin perustettiin maakunnan ensimmäinen kirkonkylän kansakoulu. Samassa yhteydessä tuodaan esiin toisaalta kansakoulun johtokunnan rooli sivistystoimen kehittämisessä ja erityisesti opettajat kylän kulttuurihahmoina. Vähitellen päästiin kehittämään kansakoululaitosta ja muututtiin muun valtakunnan myötä peruskoulua tarjoavaksi kunnaksi. Keskikoulukin saatiin, mutta lukiota käytiin Joensuussa asti aina vuoteen 1974, jolloin lupa sen perustamiseksi saatiin ilmeisesti ministeri Ulf Sundqvistin henkilökohtaisella avulla kouluhallituksen vastahakoisesta suhtautumisesta huolimatta.

Kunnallisten palvelujen esittely jatkuu terveydenhoidon kehityksen esittelyllä (Pertti Puhakka), katsauksella miten köyhäinhoito aikojen myötä muuttui nykyajan sosiaalipalveluksi (Elli Aaltonen ja Kaarina Saramäki) sekä Elina Makkosen mielenkiintoisella artikkelilla, joka tarkastelee kirjastolaitoksen kehittymistä kansankirjastoista  vapaaehtoisvoimin hoidetuista pienistä piirikirjastoista nykyajan kirjastolaitokseksi, ja uusimpana vaiheena siirtyminen Joensuun seutukirjaston alayksiköksi osaksi laajaa seudullista tietojärjestelmäkokonaisuutta.

Jorma Kankainen selvittää postilaitoksen historiaa Kontiolahden näkökulmasta. 1700-luvun puoliväliin mennessä postin kulku Suur-Liperissä vakiintui tiettyjen postitalojen ketjuksi, josta sittemmin kehittyi postikonttoreiden verkosto. Tavallisten ihmisten posti kulki pitkään virkapostin joukossa ja sen saapumisesta kuulutettiin kirkonmenojen yhteydessä.

Vuoden 1881 postiasetuksen perusteella saatettiin perustaa varsinaisia postiasemia ja Kontiolahtikin sai sellaisen jo seuraavana vuonna. Yhteiskunnan modernisaation myötä postinkin kulku kehittyi ja monipuolistui, postitoimistojen määrä lisääntyi ja vuonna 1953 Kontiolahden postilla oli yli kymmenen postitoimipaikkaa ja postissa oli myös lennätintoimipaikka. Mutta jo 1970-luvulla muutos lähti päinvastaiseen suuntaan ja postitoimipaikkojen määrä alkoi vähetä, ja vuonna 2001 perinteinen posti lakkautettiin kirkonkylältäkin ja palvelut siirtyivät paikalliseen K-lähikauppaan.

 

Nimismiehet, kaupat ja teollisuus

Ritva Ahvenainen tarkastelee eri artikkeleissaan mm. nimismies- ja käräjäpalveluita, jotka yhteiskunnan kehittymisen myötä saavuttivat myös Kontiolahden, mm. käräjiä istuttiin Kontiolahdella vuodesta 1864 alkaen, mutta vuosituhannen vaihtuessa palvelut siirtyivät Joensuuhun. Näin on käynyt myös työvoimatoimiston ja Kelan osalta, viimeksi mainittu sulki ovensa vuonna 2013. Näiltä osin kehitys vastaa muita ns. ydinkuntien kehyskuntia, joissa palvelut siirtyvät keskustaan. Ahvenaisen silmälläpidon alla on ollut myös kaupankäynnin muuttuminen. Jos Ruotsin vallan aikaisia maakauppa oli kielletty, alkoi sen vapauttaminen 1800-luvun puolivälissä ja vuonna 1868 kaupan sai perustaa paikkaan, joka oli vähintään 10 kilometrin päässä kaupungista, tässä tapauksessa Joensuusta. Kirkonkylä saikin oitis kolme kauppiastaloa.

Näiden yksityiskauppojen rinnalle nousi 1900-luvun alussa osuuskauppaliike. Ensimmäinen osuuskauppa Kontiolahdella oli vuonna 1916 toimintansa aloittanut Oma-Apu r.l. ja sen kanssa kilpaileva Pohjois-Karjalan Osuuskauppa perustettiin vuonna 1919. Sittemmin markkinajohtajuuden ovat ottaneet K- ja S-ketjut.

Apteekki Kontiolahdelle perustettiin vuonna 1928. Muita kauppapalveluja tarjoavia liikkeitä olivat mm. Kontiolahden kirja- ja paperikauppa, valokuvausliike, kauneushoitola ja jo 1930-luvulla toimintansa aloittanut parturi-kampaamo. Ahvenainen kertaa myös pankkitoiminnan kehittymisen ensimmäisestä säästöpankista vuodelta 1901 ja postisäästöpankista vuodelta 1897 nykyisiin fuusioituneisiin pankkijärjestelmiin, joista vastaa Joensuun Seudun Osuuspankki, jolla on täydet pankkipalvelut tarjoava konttori Kontiolahdella. Myös kahviloita ja ruokaloita syntyi 1920-luvulta lähtien, myös kuin laaja katsaus käsityöläisiin on ollut Ahvenaisen kiinnostuksen kohteena. Suutarit, räätälit, sepät ja kupari-  ja puusepät saavat omat lukunsa, samoin ompelijat, kutojat, ammattimaalarit, värjärit ja nahkurit.

Uusimpina käsityöläisinä esitellään tekstiili-, keramiikka- ja valokuvataiteilijat. Eri ammattikunnat esitellään mielenkiintoisten henkilökuvien kautta ja näin pääsee lukijakin lähelle kontiolahtelaista arkiaherrusta.

Heimo Riikosen työn alla ovat olleet kontiolahtelaiset teollisuusyritykset, joita on ollut 1900-luvun molemmin puolin. Oli sahoja, lasitehdas, laatikkotehdas, rullatehdas ja vaneritehdaskin. Mutta kun Kontiolahdesta erotettiin Pielisensuun kunta, katosi suurteollisuus Kontiolahdelta ja siirtyi käytännössä nykyiseen Joensuuhun. Vaikka kunta on aktiivisesti pyrkinyt tarjoamaan yrityksille teollisuushalleja, ei pitkäaikaisempaa toimintaa juurikaan ole syntynyt. Ehkä on kuitenkin mainittava kalustetehdas Kontiopuu.

Teoksen loppusivut on omistettu joukolle kirjoituksia, jotka vain löyhästi liittyvät toisiinsa. Ilpo Saarelainen aloittaa kuvauksella talvi- ja jatkosodan tapahtumista ja jatkaa esittelemällä suojeluskunta- ja lottajärjestöjen toimintaa. Kontiolahden varuskuntahan on monelle tuttu Tuntemattoman sotilaan Paloaukeasta, mutta Kontiolahti muistetaan myös mm. Kaatuneiden Evakuoimiskeskuksesta ja sotavankileiristä. Saarelainen toteaa kontiolahtelaisia kaatuneen talvisodassa 30 henkeä ja jatkosodassa noin 170, kun taas Jorma Kankaisen ja Pauli Reinikaisen artikkelissa kirkonkylän muistomerkeistä mainitaan talvisodassa kaatuneen jopa 119 miestä ja jatkosodassa 173. Hämminkiä lisää vielä se, että sankarivainajien muistotaulussa on 192 sodissa menehtyneen kontiolahtelaisen nimet. Ilmeisesti tuo talvisodan 119 kaatunutta on kaikkein epätodellisin luku ja muistotaulusta puuttuu kymmenkunta kontiolahtelaista.

Irma Riekkinen on koonnut yhteen kontiolahtelaisten yhdistystoiminta-aktiviteetit. Osansa saavat raittiusseura ja nuorisoseuraliike, jotka tarjosivat vapaa-ajan toimintaa jo 1800-luvun lopulla. Niiden kautta levisivät myös musiikkiharrastukset ja kuorotoiminta. Nuorisoseuran kautta virisi myös urheilutoiminta ja varsinainen ensimmäinen urheiluseura Kontiolahden Kontio perustettiin vuonna 1909. Nykyisin kontiolahtelaiset yhdistetään pääasiassa Kontiolahden Urheilijoihin, joka tunnetaan erityisesti ampumahiihdosta ja jonka ansiosta Kontiolahdelle on noussut urheilukeskus, jossa sijaitsee myös maailmankuulu ampumahiihtostadion. Muita mainittavia vieläkin toimivia yhteisömuotoja ovat partioliike, 4H-kerhot, Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja tietenkin Kontiolahti-Seura. Seura perustettiin vuonna 1957 ja sen näkyvin aikaansaannos on Kontiolahden museo, johon on siirretty rakennuksia eri puolilta pitäjää.

 

Ruokakulttuuri

Erityisen mielenkiintoinen on Marja Suvisen laaja artikkeli kontiolahtelaisesta ja laajemminkin pohjoiskarjalaisesta ruokakulttuurista. Näillä seuduin kohtaavat niin itäinen kuin osittain myös läntinen, ainakin savolainen ruokakulttuuri. Uuniruoat, kukot, piirakat puurot ja vellit saavat paikkansa, samoin kuin ainakin ruoanlaittajia piristävät reseptit. Ruokataloutta esitellään pääasiassa ainesten alkuperän kautta, viljatuotteet, järvien antimet, karjatalouden tuotteet, liharuoat, riistaruoka, sienet ja marjat sekä muut metsänantimet, puutarhojen tarjoamat tuotteet. Erikseen käydään läpi eri juhlarituaalit ja niiden tarjoilut.

Vähintään yhtä mielenkiintoinen on Ritva Ahvenaisen ja Helka Lempisen katsaus pukeutumisen ja vaatteiden ylipäätäänkin muuttuminen aikojen myötä. Herrasväki hepenissään päivänvarjoineen, vakava kupariseppä parhaissaan teollisuusmessukuvassa, hiihtäjänaiset hameissaan ja pakanalähetysseuran naiset paremmissa arkivaatteissaan kertovat omat tarinansa.

Rippikoulutytöt ryhmäkuvassa samoin kuin talouskurssilaiset hohtavanvalkoisissa esiliinoissaan ja morsiamet valkoisissaan kuvaavat uuden värin tulosta 1930-luvun naisten vaatetukseen. Miehet toki edelleen seisovat juhlakuvissa vakaasti mustissaan.

Merja Mustonen on koonnut kertomukset, muistelot ja vähän tosiasioitakin kontiolahtelaisista paikannimistä. Päälähteenä hänellä ovat olleet Kotimaisten kielten keskuksen nimiarkisto, johon seudun nimistöä kerättiin erityisesti 19601970-luvuilla. Osa nimistä on selkeästi luonnonmuodostumien kuvauksia, osa taas perustuu tarinoihin tapahtumista ja henkilöistä, myös erilaisiin töihin liittyvää nimistöä esiintyy. On Tirriluotoa, Ohonvaaraa, Uuronpuroa, Jouhtehisen saarta, Ollinluotoa, Tirkkosenvahtisaarta, Kunttasoita, Pyytilampea ja vaikka mitä.

Loppusivuilla Tuomo Jämsä esittelee kolme kontiolahtelaista sanataitajaa, kirjailija Jouko Puhakan, talonpoikaisrunoilija. Antti Puhakan ja runoilija Yrjö Lösösen. Elina Makkonen palaa kirjoituksessaan lapsuusmuistoihin 1900-luvun ensi vuosikymmeneltä. Teksti perustuu paitsi lähdekirjallisuuteen myös haastatteluihin. Vielä antavat muistikuvia kirkonkylästä Jarmo Suhonen, Heimo Riikonen ja Harto Räty. Nämä loppusivujen tekstit olisin mielelläni jättänyt joko tulevaan joululehteen tai erilliseen muistelokyläkirjaan.

Kokonaisuudessaan teos jakautuu kolmeen päälukuun. Ensimmäisessä kuvataan Kontiolahden maisemaa ja ympäristöä, toisessa kirkollista ja maallista toimintaa ja kolmas on otsikoitu Perinne, yhteistyö, muistot. Ehkä olisi ollut vielä syytä miettiä tätä jaotusta, joka vaikuttaa aika keinotekoiselta ja vaikkapa jakaa tekstit vielä useampaan päälukuun. Mustosen paikannimiartikkelin olisin mielelläni lukenut teoksen ensimmäisessä osassa.

Puhakan kaavoitusartikkeli, niin hyvä kuin se onkin, vaikuttaa olevan hieman vieraassa seurassa. Lappalaisen kalasaunatkin sijoittuisivat ehkä paremmin hieman myöhemmäksi. Mutta onhan niin, ettei tällaista teosta kukaan ryhdy lukemaan urakalla alusta loppuun vaan sitä selataan ja siitä poimitaan kertomus sieltä, toinen täältä.

Kaiken kaikkiaan, ehkä loppusivujen hataruutta lukuun ottamatta Kontiolahti, kirkon kylä on oiva osoitus siitä, mihin pysytään, kun oikein halutaan.

Kuten jo todettu, taitto on rauhallinen, kainalot täydentävät leipätekstiä, kuvakerronta tukee sanottavaa. Parin kuvatekstin oikoluku on jäänyt tekemättä, muuten kielessä ei ole moitteen sanaa. Kutakin artikkelia seuraa siihen liittyvä noottiviitteistö ja käytettyjen lähteiden luettelo. Kuvien, piirrosten ja karttojen oikeudet on koodattu teoksen alkuun tai mainittu kuvan yhteydessä.

Lassi Saressalo

Tiedustelut: Kontiolahti-seura.