Ealli Biras - Elävä ympäristö - Saamelainen kulttuuriympäristöohjelma


Lähes kaikki saamelaiskulttuurista


27.10.2014

Magga, Päivi, Ojanlatva, Eija: Ealli Biras. Elävä ympäristö. Saamelainen kulttuuriympäristöohjelma. Saamelaismuseosäätiön julkaisuja 9.
Sámi museum – Saamelaismuseosäätiö 2013.
256 s.

                 Takaisin Kirjamakasiiniin

Ealli Biras. Elävä ympäristö. Saamelainen kulttuuriympäristöohjelma -teos nimettiin Suomen Kotiseutuliiton vuoden kotiseutukirjaksi. Vuosi tässä yhteydessä tarkoittaa Turun kirjamessujen välistä kalenteriaikaa – vuoden kotiseutukirja julkistetaan aina kirjamessujen lauantaipäivänä.

Voittajan valitsi Yleisradion kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen viiden finalistin joukosta. Finalistit valitsi Suomen Kotiseutuliiton nimittämä raati.”Valitsin teoksen sen ainutlaatuisuuden ja kattavuuden vuoksi. Se kertoo hyvin laajasti Suomen tärkeimmän alkuperäiskansan kulttuurin suuresta rikkaudesta ja murroksesta”, Puttonen kertoo. ”Ensimmäisen kerran saamelaiskulttuurista on koottu näin kattava ja monipuolinen teos. Se valottaa saamelaisuutta arkeologisten kaivauksien, rakennetun ympäristön, perinnetiedon ja kulttuurimaiseman kautta. Sitä lukiessa saa vaikuttavan käsityksen siitä, mitä saamelaiskulttuuri on kautta aikain ollut ja miten se on muuttunut etelästä tulleiden vaikutteiden ja kaupungistumisen myötä. Olennainen tehtävä teoksella on myös ylläpitää ja siirtää katoamassa olevaa saamelaista perinnetietoa”, Puttonen toteaa.

No eihän tämä kylläkään ensimmäinen saamelaiskulttuuria kokonaisuudessaan esittelevä teos ole, mutta uusin ja todella vaikuttavin se kyllä on. Kaikkiaan 33 eri alan asiantuntijaa on antanut panoksensa teksteihin ja kuvitus on ainutlaatuisen hienoa – vanhaa ja uutta rinnatusten. Kirjoittajista suuri osa on saamelaisväestöön kuuluvia, loput lantalaisia, joilla kuitenkin on työnsä kautta pitkälliset ja asiantuntevat kontaktit saamelaisalueeseen ja saamelaiskulttuureihin. Niin, todella saamelaiskulttuureihin, koska yhtä saamelaiskulttuuria ei Suomessa eikä muuallakaan ole. Meiltä tavataan vanha, jo kadonnut metsälappalaiskulttuuri, jokisaamelaiskulttuuri, kolttakulttuuri, inarinsaamelaiskulttuuri ja porosaamelaiskulttuuri.

Kielellisesti Suomen n. 9 000 saamelaista jakautuvat tunturisaamen eli pohjoissaamen puhujiin (n. 2000), inarinsaamen taitajiin (n. 350) ja kolttasaamenkielisiin (jokunen sata). Ja niihin saamelaisiin, jotka eivät enää saameansa taida, mutta jotka muutoin tunnustautuvat saamen kansaan kuuluviksi ja ovat sellaisiksi myös virallisesti hyväksytty. Hyväksyminen tapahtuu saamelaiskäräjälain perusteella ja perustuu kieleen – saamelaiseksi määritellään näin henkilö, joka itse pitää itseään saamelaisena ja joka itse tai jonka vanhemmista tai isovanhemmista ainakin yksi on oppinut saamen ensimmäisenä kielenään. Teos ei ota kantaa kiistaan siitä, ketkä ovat tai ketkä erityisesti eivät ole saamelaisia, joten sen pohtiminen jääköön toiseen kertaan.

Teoksen ensimmäinen luku lähtee liikkeelle kysymällä, mikä tekee kulttuuriympäristöstä saamelaisen. Paitsi perinteistä kulttuuriympäristökäsitettä, johon kuuluu nimenomaan ihmisen vaikutus luonnonympäristöön – kulttuurin jäljet – tässä teoksessa on laajennettu käsitettä myös immateriaalisen kulttuurin suuntaan, paikannimiin, muistitietoon luonnonresurssien käytöstä vaikkapa kalavesien tuntemisesta, hillapaikkojen olemassaolosta ja ”kuulumisesta” jollekin perheelle, tapaoikeuden eri muotoihin ja aina joikuihin asti. Saamelaiseen maisemaan kuuluvat myös myyttiset paikat, ikivanhat palvontapaikat, seidat, pyhät tunturit, hautapaikat. Sen sijaan varsinainen folklore on jäänyt hyödyntämättä. Siitä vähän myöhemmin.

Johdantoartikkelissaan Päivi Magga tarttuu myös kipeään kysymykseen, luonnonsuojelun ja kulttuuriperinnön väliseen suhteeseen. Saamelaisalueella (Utsjoki, Enontekiö, Inari ja Sodankylän Lapin paliskunnan alue) ympäristöä hallinnoidaan pääasiassa erämaa- ja luonnonsuojelulakien perusteella. Sen sijaan saamelaisalueen kulttuuriperintöarvoja ei varsinaisesti hallinnoida mitenkään, ja suojelun kohteita ovat vain yksittäiset kohteet, eivät kulttuuriset nautinta-alueet. Kun saamelainen kulttuuriperintö ja sen myötä maiseman ja ympäristön nautinta on erilaista kuin etelässä, jossa maankäyttö- ja rakennuslait määrittävät arvot, jää saamelainen kulttuuriperintö, joka elää pienyhteisöjen kulttuurisen tietämyksen varassa, usein päätöksentekijöiltä tuntematta ja näin ovat omiaan saattamaan perinteiset kulttuuriperintöarvot toisarvoiseen asemaan. Saamelaisen kulttuuriympäristöohjelman lähtökohtana onkin ajatus siitä, että saamelaiseen kulttuuriympäristöön kuuluvat arkeologinen kulttuuriperintö, rakennettu kulttuuriympäristö, kulttuurimaisema ja perinnetieto, toteaa Päivi Magga.

Mutta itse teokseen. Johdantolukujen ja käsitteiden selvennyksen jälkeen luodaan katsaus saamelaisalueeseen (kiitos aukeaman 4–5 hienosta kartasta) ja sen nykyisiin kuntiin. Luku esittelee alueen eri luonnonympäristöt, jotka sitten tarkentuvat kulttuurisina nautinta-alueina seuraavissa luvuissa. Tunturilappi, järvilappi, jokilappi ja kolttien nykyinen keinotekoinen koltta-alue. Kuntakohtaisen esittelyn ohessa on kainaloina luonnehdinta alueen kulttuurihistoriasta ja kuntatiedot myös numeroina.

Osa saamelaisaluetta on luonnollisesti inventoitu mm. valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen rekisteriin ja muihin kulttuuriympäristöhankkeisiin, museoluetteloihin, valtakunnallisten maisema-alueiden luetteloon jne. Näitä erityiskohteita esitellään kuvin ja sanoin, mukana luonnollisesti myös eri suojelualueiden esittely. Eija Ojanlatva vie lukijansa saamelaisalueen arkeologiseen kulttuuriperintöön johdattamalla hänet yli 8 000 vuoden taakse ”protosaamelaisiin” löytöihin, joista osa saattaa olla vieläkin vanhempia, jopa jääkauden aikaisia. Jäähän ei ulottunut merelle asti vaan rantakaistale oli sula, kuten mm. Grönlannissa nykyisin, ja asutus seurasi vetäytyvää jäätä silloin, kun Turku oli vielä veden alla ja Helsingin kohdalla yksinäinen lokki istuskeli merestä näkyvällä kivellä. Sanoin ja kuvin esitellään saamelaisalueen arkeologisia kenttätutkimuksia ja ne viedään myös kartoille, joista selviää niiden runsaus. Löytöjen runsautta selittänee omalta osaltaan maaston erityisluonne, humuskerrokset ovat ohuita, joten ikivanhatkin maisemanmuutokset ovat selkeämmin näkyvillä kuin etelän runsasmetsäisillä alueilla.

Pekka Sammallahti tarjoaa näkymän saamen kieliin ja saamelaisalueen muinaiseen ”itsehallintoon”, lapinkyliin. Lappi oli jaettu Tornion Lappiin, Kemin Lappiin ja Venäjän Lappiin, joissa asutus ja elämä taas jakautui siitoihin, nautinta-alueisiin, jota hyödynnettiin perhekunnittain. Talvikaudeksi kokoonnuttiin talvikyliin. Viimeinen tällainen siitakulttuuri eli Petsamon Suonikylässä, kunnes sekin hävisi sodan vietyä Petsamon naapurille ja kolttien siirryttyä nykyisille asuinsijoille Inarin itäosiin. Sivun 55 kartassa esitetään eri Lappien lapinkylät, siitojen nautinta-alueet ja niiden talvikylät. Tenon lapinkylän talvikylää ei ole paikallistettu, itse olen sen aikoinaan sijoittanut Dálvadaksen nykyiseen kyläkenttään, jossa on myös Utsjoen vanhin kirkonpaikka ja naapurissa vanha hautausmaa.

Toteamustani ei ole verifioitu. Sammallahti seuraa myös saamelaiskulttuurin etnografista muutosta. Perhekunnittaisista laajoista nautinta-alueista siirryttiin uudisasutusvaiheeseen, lantalainen karjanhoitokulttuuri muutti elämäntapaa, joskin kesä- ja talvipaikkakulttuuri eli aina 1900-luvulle. Tätä kausittaista muuttoprosessia syventää Irja Jefremoff kuvaamalla vuosikiertoa Inarin alueella. Poronhoito, joka oli muuttunut porotalouskulttuuriksi 1700-luvun lopulta alkaen, kärsi uusien valtiorajojen synnystä ja rajansuluista. Vuoden 1889 lopullinen rajansulku Suomen (Venäjän) ja Norjan (Tanskan) välillä johtivat porosaamelaisperheiden muuttoliikkeeseen Norjasta Suomeen, kun perinteinen jutaaminen sisämaan ja Jäämeren rannikon välillä kiellettiin. Tällöin syntyi mm. pohjoisen Sodankylän tai entisen Sompion porotalouskulttuuri, joka nyt on keskittynyt Vuotsoon.

Teoksen seuraavat luvut esittelevät kulttuurikohteita, kyläkenttiä ja yksittäistiloja eri puolilta Saamenmaata, rakennusperinnön eri ilmiöitä ja muisteluita entisestä elämästä. Tässä lähestytään perinteisen kotiseutukirjallisuuden genreä. Perinteisten rakennusten rinnalle nostetaan ikään kuin saamelaiskulttuurin arvostuksen nousemisen symbolina myös uudet Inarissa sijaitsevat monumentit, Siida – saamelaismuseo ja luontokeskus sekä Sajos, saamelaiskulttuurikeskus, jotka molemmat ovet todella vaikuttavia symbolirakennuksia. Itse saamelaismuseohan perustettiin jo vuonna 1959 saamelaisaktivisti Johan Nuorgamin ideasta ja Kevon tutkimusaseman perustaja Paavo Kallion avustuksella, työssä olivat mukana mm. Turun Varsinaissuomalaisen osakunnan opiskelijat. Allekirjoittanutkin pääsi mukaan laatimaan ulkomuseolle museosuunnitelmaa 1970-luvulla.

Pääluku, jonka otsikkona on ”Maan äänet, muistitieto osana kulttuuriympäristöä”, sisältää pääasiassa immateriaalisen osan kulttuuriympäristöä ja kulttuuriperintöä. Kaarina Vuolab-Lohi kirjoittaa paikannimistä ja siitä miten ne kuvaavat ympäristön käyttöä. Olisin lukenut aiheesta enemmänkin, artikkeli on kovin tiivis, joskin sellaisenaankin antoisa. Henkilöhaastatteluilla ja sitaateilla kuvataan elämää, ja nyt pääsee myös saamenkielinen teksti mukaan. Joikuperinne tarjoaa näkemyksen niin maisemaan kuin ihmisiinkin Marko Jousten artikkelissa ja Kristiina Aikio suree joikaajiensa kanssa vanhan Sompion hukkumista tekojärvien alle.

Mutta missä on staalo, jonka latu näkyy Nuvvuksen Ailigastunturin rinteessä? Missä ovat tšuudit, vainolaiset, jotka elävät paikkaperinteessä? Mistä löytyvät kufihtaret, kobmit ja etiäiset, lapsivainajista, äpäristä puhumattakaan, jotka äitiään huutavat? Missä ovat kaksipohjaiset räppänäjärvet, aarretulet tai kertomukset muinaisista merkkihenkilöistä, joiden kautta on sosiaalista järjestystä viestitetty. Olisin todella kaivannut saamelaisen folkloren tiivistä esittelyä, miten paikallisperinne kertoo paikallisista tapahtumista, miten vaellustarinat paikallistetaan lähikulttuuriympäristöön. Tähän olisi vaikkapa maailman suurin saamelaisen kertomusperinteen arkisto Turun yliopistossa voinut antaa sisältöä.

Olisin mielelläni nähnyt myös artikkelin saamenpuvuista. Saamelainen kansanpuku nimittäin viestii niin väreiltään kuin kuosiltaan selkeästi sen, mistä päin Saamenmaata puvun kantaja kokee olevansa. Näin pukukulttuurissa tuodaan esiin omat juuret ja kuuluminen omaan kulttuuriyhteisöön. Eikö tämä juuri ole osa elävää kulttuuriympäristöä?

Mutta ei jäädä siihen. Teos etenee saamelaiseen etnografiaan, Elina Helander-Renvall kertoo saamelaisesta tapaoikeudesta, kenellä oin oikeus mihinkin nautintaan, miten Tenolla kalastuspaikat jaettiin ja jaetaan, kenelle saalis kuuluu ja miten se ositetaan pyytäjien kesken. Kuka saa riekostaa ja missä. Esitellään saamelaiskäsityökulttuuria, helmenpyyntiä ja päästään Maaren Angelin artikkeliin poronhoidosta. Toimittajien kunniaksi on todella mainittava, että sisältöaines on juuri näin rakennettu. Etelän stereotypiat saamelaisesta pelkästään poronhoitajana saadaan murrettua, porotaloudesta elää van pieni osa saamelaisväestöä, mutta toki se on osa – ja keskeinen osa – Saamenmaan elinkeinokulttuuria. Suomessa vain se ei ole saamelaisten privilegio niin kuin on Norjassa ja Ruotsissa, mutta se toki näkyy kaikessa: ruokataloudessa, ansainnassa, erotusrakennelmissa, taiteessa. Mutta suurporotalous syntyi vasta 1700-luvun lopulla eikä siis ole ainut saamelaisen etnografian merkkituote.

Saamelaiskulttuurin muutoksen vyörytys jatkuu. Vieraat vaikutukset levisivät erityisesti uuden uskonnon myötä pohjoiseen jo keskiajalla lähetystyön alettua niin etelästä kuin idästäkin, ensin kulki kirkko, sitten seurasi verottaja ja kolonialisointi sai alkunsa. Samaanirummut katosivat, seidat jäivät piiloon ja tilalle tulivat vanhoille markkinapaikoille pystytetyt kirkot ja pirkkalaisten tilalle tulivat kruunun verottajat ja vallanpitäjät. Verottajia oli pahimmillaan jopa kolmesta valtakunnasta. Mutta Saamenmaa eli, oli ja alkoi muuttua. Kulkuväylät etelän ja Jäämeren välillä vakiintuivat, polut muuttuivat teiksi ja tiet yhdistivät lannan Saamen läpi norjalaiseen yhteiskuntaan. Saamen mies lähti kausikalaan Ruijaan, toi mukanaan tupakan, lierihatun ja kamiinan. Nyt Ruijanreittiä, jota myöten Jäämerelle mentiin, kunnostetaan vaellusreitiksi turistin tulla ja mennä. Koululaitos suomalaisti saamelaislapsia, Outakosken koulussa ihmeteltiin muistaakseni aikoinaan lukukirjan raitiovaunua, joka oli verraten tuntematon väline Tenon varressa.

Sota kosketti Lappia – vähemmän ihan pohjoista kuin etelämpää. Saksalaisten tuhotyöt jäivät pääasiassa harvan tiestön varsille, mutta sodan uhreja olivat toki saamelaisevakot, jotka joutuivat Pohjanmaalle vieraisiin oloihin ja toissijaiseen asemaan. Mutta samalla saatiin kosketus muihin suomalaisiin ja saatiin innovaatioita, mm. opittiin hevosen käyttö muutenkin kuin rahdinajossa. Kirjassa esitellään Saamenmaalla saksalaisten tekemät linnoitustyöt, joista osa on kunnostettu turistien tutustuttavaksi, näitä ovat mm. Markkinan varustukset Lätäsenolla, Tankavaaran Schutzstellung-linja ja tulihan Kaamasen–Karigasniemen -tiekin valmiiksi saksalaisen sotavankityövoiman voimin.

Toinen evakkotie koitui sompiolaisten kohtaloksi, kun valtakunta tarvitsi sähköenergiaa ja Luiroa ja Kitistä padottiin ja synnytettiin Lokan ja Porttipahdan tekojärvet. Eniten vesirakentaminen koski tietenkin niitä, joiden perinteiset asuinpaikat jäivät veden alle ja jotka joutuivat siirtymään uusille asuinsijoille. Myös Lapin paliskunnan poronhoito kärsi, kun yli 50 000 hehtaaria laidunmaata jäi veden alle.

Loppusivuilla kuva siirrytään kullanhuuhdontaan, joka elää edelleen etupäässä Ivalonjokivarressa, mutta toki on etupäässä suomalaisten käsissä. Ivalonjoen kulta-alue on valtakunnallisesti merkittävää kulttuuriympäristöä ja entisten rakenteiden jäänteet ja myllerretty maa muistuttavat kulta-alueen kulta-ajasta. Onpa mastoon saatu jopa kulta-ajan paikannimi, Petronellan kukkulat. Tankavaaran Kulta- ja ulkomuseo ovat päätien varressa muistomerkkinä tästä historian vaiheesta. Nyky-Saamenmaan uutena elinkeinona korkealle nousee matkailuteollisuus, josta esimerkkinä voisi mainita Saariselän turistikaupungin ja Kilpisjärven norjalaisten mökkikylät, jotka todella ovat muuttaneet perinteistä maisemakuvaa. Toki ne rikastuttavat saamelaiskuntia, mutta eivät välttämättä saamelaiskulttuuria lapinkasteineen.

Loppuluvut teoksessa käsittelevät kulttuuriperinnön hoitoa ja ovat yleistekstiä, joka perustuu lakeihin ja asetuksiin ja Museoviraston sekä Metsähallituksen antamiin ohjeisiin ja määräyksiin. Anne Nuorgam tarkastelee vielä saamelaisia koskevaa erityislainsäädäntöä ja kansainvälisiä sopimuksia kulttuuriympäristökysymyksen näkökulmasta ja koostaa saamelaisuuden erityispiirteitä nimenomaan alkuperäiskansana – EU:n ainoana. Esille tulevat YK:n sopimukset, UNESCON yleissopimukset, ILO:n Suomen valtion vielä ratifioimaton alkuperäis- ja heimokansoja koskeva yleissopimus n:o 169 ja Suomen perustuslain turvaama saamelaiskäräjälaki, joka takaa kulttuurisen autonomian saamelaisille.

Tiina Äikäs tarttuu mielenkiintoiseen eettiseen kysymykseen miettiessään, miten olisi julkisuudessa käsiteltävä mm. saamelaisten perinteisten pyhien paikkojen, vaikkapa seitojen ja saivojärvien olemassaoloa. Miten ne pitäisi merkitä kulttuuriperintöä esitteleviin karttoihin vai pitäisikö lainkaan. Kyse on usein suku- tai perhetraditioista ja ovat perinteisesti olleet myös saamelaisyhteisössä ei-julkista perinnettä.

Viimeisellä tekstisivulla kirjan toimittajat soveltavat yleisesti tunnettua SWOT-analyysiä arkeologiseen, rakennusperintöaineistoon ja perinnetietomateriaaliin. Aukeama on hyvä tiivistelmä kaikesta siitä, mitä edellä on teoksessa esitetty. Jotenkin vain taas jää odottamaan analyysin loppuun vientiä: millä vahvuudella heikkoudet voidaan paikata, mitkä mahdollisuudet torjuvat uhan jne. Tämä osa SWOTia jää valitettavan usein tekemättä. Ja kuitenkin niistä koostuu operationaalisen päätöksenteon malli.

Teoksen taitto on Studio Matjas Designin käsialaa ja tehtävässään toimisto on onnistunut erinomaisesti. Lukuisat kainalotekstit tuovat lisäväriä ja -tietoa leipäteksteihin, kartat ovat selkeitä ja antoisia, kuvitus kaunista ja informoivaa ja tekstiä tukevaa. Tiivistelmät artikkeleista on toimitettu myös pohjoissaameksi ja englanniksi.

Toivoisin, että jokainen Saamenmaalla kävijä ottaisi Ealli biras -teoksen mukaansa ja tutustuisi siihen ja sen tarjoamaan tietoon Saamenmaasta ja sen kulttuureista. Että stereotypiat vihdoin katoaisivat ja että saamelainen kulttuuriympäristö tulisi niin paljon tutuksi ja omaksutuksi kuin se lantalaiselle voi tulla.

 

Lassi Saressalo

 

Tiedustelut: Siida - Saamelaismuseo ja luontokeskus
p. 0400 898 212, siida(at)samimuseum.fi.
Teosta myy usea verkkokauppa.