Elämää juoksuhaudoissa


Pitkästymisen torjuntaa


27.5.2015

Pilke, Johanna & Kleemola, Olli: Elämää juoksuhaudoissa. Sotilaiden huvit ja harrastukset jatkosodan rintamilla.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kirjokansi 15. 2015. 203 s.                                                        Takaisin Kirjamakasiiniin

 

Vaikka oheinen teos ei olekaan varsinainen ”kotiseutukirja” haluan sen esitellä tälläkin palstalla, koska se kertoo suomalaisten sotilaiden elämästä tilapäisillä kotiseuduilla kautta koko sotarintaman.

Sotaan liittyvä tietokirjallisuus paneutuu pääsääntöisesti itse sotatapahtumiin, sotapäälliköihin ja -kalustoon. Sotaan liittyvä fiktiokirjallisuus taas tarkastelee sotimista pääasiallisesti yksilön tai pienryhmän / joukko-osaston näkökulmasta ja sekin keskittyy ainakin hurjimmillaan paukkeeseen, räiskeeseen, kuolemiin ja sankaritekoihin. Siinä välissä on sitten dokumentaarinen romaani, faktio, jossa faktapohjalle rakennetaan kaunokirjallista juonikuviota fiktiivisine tai puolifiktiivisine henkilökuvineen.

 

Siellä jossakin

Pilkkeen ja Kleemolan teos käsittelee rauhaa sodan sisällä. Sitä elämää, jota miehet – ja naiset – elivät taisteluiden lomassa erityisesti pitkästyttävän asemasotavaiheen aikana talvesta 1942 kesään 1944. Rintamat vakiintuivat syksyn 1941 aikana ja molemmat osapuolet ymmärsivät, että on turha hakata päätä mäntyyn ja menettää miehiä tällä sotanäyttämöllä, joka idästä katsoen kuitenkin oli sivurintama ja lännestä katsoen taas muodosti turvallisen itärajan, jota tarvittaessa sitten voisi puolustaa. Suur-Suomi katosi syksyn 1941 loppuvuoden taisteluissa!

Mutta ”nuo puoli miljoonaa ukkoa” ja sadat rintamanaiset olivat jossain. Jossain poissa kotoa, Rajajoelta Koilliskairaan ulottuvalla rintamalla, sotatoimialueella, jossa järjestystä pitivät sotilashallintoelimet, rintaman läheisyydessä sotatoimiyhtymät. Siviilit olivat kaukana, paitsi ehkä Kannaksella, jonne kesästä 1942 lähtien palasi evakuoitua väestöä aloittamaan uutta elämää takaisin vallatulla alueella. Rintamaolosuhteisin oli totuttava, elämä keskittyi pieniin kuvioihin, omaan tukikohtaan, oman joukko-osaston eturintamaan ja reservin tukialueeseen, vain harvoin rintamamiehen näkökulma pääsi avartumaan kotiseudulle lomajärjestelmien alkaessa toimia.

Mitä sitten tehtiin, miten saatiin kaksi ja puolivuotinen, joiltakin osin kolmivuotinen käytännössä mitään tapahtumaton aika kulumaan. Toki vartiossa saatiin aikaa kulutettua, korsussa elettyä ja joskus käytiin vihollista kiusaamassa tai päinvastoin. Mutta pääasiassa elo oli olemista – ja lomien odotusta. On muistettava, että rintamalla palvelevat olivat pääasiallisesti nuoria miehiä, alle kolmekymppisiä tai vähän yli, mutta käytännössä nuorukaisia, joiden elämä ei vielä ollut vakiintunut uomiinsa siviilissä ja jotka nyt joutuivat elämään tiukasti järjestäytyneessä sotilasyhteisössä ilman niitä elämää rikastuttavia elämyksiä, joita tavallisesti tuon ikäisille arkisin ja pyhäisin suodaan. Millä täytetään tyhjyyden olotila?

Tähän toimettomuuden olotilaan pureutuu Pilkkeen ja Klemolan kirja. He ovat ottaneet tehtäväkseen koota yhteen ne sotilaselämään liittyvät vaihtoehtoiset elämisen muodot, jotka mahdollistuivat tai mahdollistettiin asemasodan aikana. Aineisto on koottu alan kirjallisuudesta ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran korsuperinteen keruun materiaalista.

 

Korsuelämää

Teos alkaa kuvauksella rintamaolosuhteista. Asuminen ahtaissa yhteismajoitustiloissa, eturintaman korsuissa ja taaempana parakeissa ja muissa tilapäismajoituksissa loivat nuorille miehille uuden elämäntilanteen, jota toki oli jo koulutusvaiheen kasarmielämässä harjoiteltu. Mutta sopeutuminen sotilaselämään, ahtauteen, hajuun, likaan, syöpäläisiin oli kuitenkin jotain, mitä ei ennen oltu eletty. No eivät maaseudun ja työläiskasarmien asumisolosuhteet siviilissäkään ihan nykyajan normitusta noudattaneet, mutta ilmeistä on, että sotilasyhteisön muodostamat asumisahtaudet ovat kuitenkin omaa luokkansa. Teoksesta ei valitettavasti selviä se, etteivät miehet vuosikausia korsuissaan asuneet vaan säännöllisin väliajoin koitti mahdollisuus selustapalveluun, vaikkakin vain teltta- tai parakkimajoituksessa, mutta poissa korsuelämästä.

Niille, jotka korsuissa joutuivat joulunsa viettämään, tarjosi kotirintama paketteja, niin omaisilta kuin tuntemattomilta ystäviltä. Korsut koristettiin jouluisiksi vaatimattominkin välinein ja esivalta tarjosi joulun sanomaa. Jouluksi 1942 oli jo puolustusvoimatkin valmistautunut joulun viettoon, rintamalle lähetettiin mm. 4500 laatikkoa kuusenkoristeita, yli 750 laatikkoa kynttilöitä, 3000 latvatähteä ja yli 5500 kuuseen ripustettavaa lippusarjaa (varmaan Suomen lippuja).

Mutta tärkeämpää kuin joulupaketit, oli mahdollisuus harrastaa kirjeenvaihtoa omaisten, tuttavien ja tuntemattomienkin kanssa. Kirjeet, jotka kulkivat asemasodan rauhallisina aikoina noin viikossa vastaanottajilleen, olivat ikkuna kotiseutuun ja kirjeenvaihtotoveriin, joku kirjoitti säännöllisesti ja kertoi olemisistaan ja antoi vaikkapa ohjeita vaimolle maatilan hoidosta, joku harvemmin, joku ei koskaan. Ja houkuttavia olivat kirjeet tuntemattomille, usein tietenkin naispuolisille, joita sitten ehkä tapailtiin lomilla. Ja luonnollisesti tuo kirjeenvaihtoikkuna oli kaksipuolinen.

Korsuelämään kuuluivat myös muut ajantappamismenetelmät, joista toki kortinpeluu oli ehkä suosituin. Pelattiin joko rahasta – mitä päällystö pyrki hillitsemään tai vain ajanvietteeksi. Sakkipeli tuli monelle tutuksi korsupelinä ja valistusupseerit kehittivät tai markkinoivat muitakin pelejä ajan kuluttamiseksi. Nuoria miehiä kun oltiin, monenlainen suullinen akrobatia oli yleistä, ja jutut liikkuivat milloin missäkin. Myös hyväntahtoinen pilailu korsuporukassa mainitaan usein mielen virkistyksenä.

Esiin nousee myös alkoholi – tai oikeammin sen puute. Kun ryyppääminen oli sallittua vain upseeristolle, herätti se toki närästystä, mutta toki miehistöllä oli oma vaihtoehtonsa – kiljun paneminen ja pontikan keitto. Ja sitä kyllä harrastettiinkin. Vaarallisimpana korvikealkoholina tunnetaan konekiväärin jäähdytinneste ja autoissa käytetty moottorisprii – kuolettavia juomia huonosti tislattuina kumpikin. Saksalaisten kanssa tekemisissä olevilla joukoilla oli tässä mielessä ”helpompaa”.

 

Puhdetyöt

Asemasotavaiheen hiljaisuudessa heräsi ja osan joukkoja jopa valtasi puhdetyöinnostus. Tuohityöt, pahkatyöt, sormukset lentokonealumiinista, tuhkakupit, puuveistokset, puukot tuppineen jopa vuolukiviveistokset kertoivat ja kertovat antiikkikaupoissa vieläkin suomalaisen pitkästyneen sotilaan käsityötaidosta ja taiteellisesta silmästä. Osa käsityötaidosta suunnattiin hyötytavaroihin, kirveenvarsiin, sahapuihin jopa viholliskoneiden pienoismalleihin, joita käytettiin koulutettaessa ilmavalvontahenkilökuntaa. Painattipa Valtion Tiedotuskeskus puhdetyöoppaitakin askartelijoiden käyttöön. Monelle puhdetyöt olivat myös lisätienestiä vaatimattoman sotilaspäivärahan rinnalle. Tämä osa tekstiä on Olli Kleemolan käsialaa ja hän vetääkin puhdetöistä suoran linjan suomalaisen designin kehittymiseen 1950-luvulta lähtien – samoja kädentaitajia taidemuotoilijat kuin korsusotilaatkin.

 

Rintamakoulut

Tuhansilta sotisovan päälleen pukeneilta katkesi koulutie kesken kaiken. Asemasodan hiljaisuudessa järjestettiinkin päämajan tiedotusosaston organisoimana mahdollisuus koulunkäyntiin rintaman selustassa toimineissa eriasteisissa tilapäiskouluissa. Opettajat tietenkin saatiin rekrytoitua samoista riveistä kuin oppilaatkin. Käytiin kansakoulua loppuun, mentiin keskikouluun ja luettiin ylioppilaaksi (tosin tutkintoa ei tarvinnut suorittaa vuonna 1942 eikä 1943, niin kuin ei kotirintamallakaan). Opiskelunsa yliopistossa aloittaneet saivat mahdollisuuden tenttiä opintojaan erityisjärjestelyin. Tosin hieman närästystä herätti se, että kotirintamalla palvelleilla oli paremmat mahdollisuudet edetä opinnoissaan kuin rintamalla palvelleilla. (Samaahan valitettiin, kun siviilipalvelusjärjestelmä kehitettiin 1970-luvulla ja tällaista palvelusta suorittaneet saatettiin osoittaa työhön omaan yliopiston oppiaineeseen ja näin saivat vuoden etuajan varusmiehiin verrattuna.)

 

Liikunta

Sotilaspalvelu vaatii hyvää fyysistä kuntoa. Armeijalla on perinteitä massaurheilutapahtumien järjestämisissä. Koulutuksen kuuluvat marssit, hiihtomarssit ja jo ihan tavallinen sulkeisharjoitus (jota miehet eivät ymmärtäneet) pitivät jollakin tavalla kuntoa yllä. Mutta kilpaurheilu on aina kiinnostanut osaa nuoria ja nyt tarjottiin mahdollisuus eri urheilulajien harrastamiseen, sotilasviisiottelu, hiihto, juoksu, suunnistus, uinti, ammunta olivat selviä sotilasurheilulajeja, pesäpallokin, jos näin halutaan. Tarjolla oli myös uusia lajeja, lentopalloa, koripalloa, jalkapalloa – lajeja, jotka kehittivät joukko-osaamista.

 

Pellolle ja metsään

Helena Pilke, joka siis on kirjoittanut kaikki artikkelit puhdetyöosiota lukuun ottamatta, tarkastelee myös puolustusvoimien merkitystä valtakunnan elintarvikehuollossa. Armeija oli täynnä maatalouden poikia ja isäntiä, metsätyömiehiä ja muita maaseutuelinkeinojen harrastajia. Kesällä 1941 korjattiin neuvostoviljaa, seuraavina kahtena kesänä itse viljeltyä ja viimeisenä sotakesänä sitten puna-armeija lienee korjannut suomalaisen sadon. Armeija tarjosi niin miehiä kuin kalustoa ja hevosia myös siviileille, jopa niin, että Kannaksella suurhyökkäyksen alkaessa tykinvetohevoset olivat maatöissä ja poissa varsinaisesta käytöstä. Halonhakkuu oli jokamiehen osaamista ja myös joka miehen velvollisuus (niin kuin siviilissäkin kaikelle kansalle). Metsä tarjosi, varsinkin Itä-Karjalassa, lisämuonaa niin riistan kuin kalankin muodossa ja tilaisuuksia käytettiin hyväksi. Metsästysretket toimivat myös sopivina partiotoiminnan harjoituksina.

 

Viihdytyskiertueet

Mutta eivät korsuissa ja parakeissa asustelleet pelkästään itse itseään viihdyttäneet ja aikaansa tappaneet. Armeija, siis Valtion Tiedotuslaitos, järjesti viihdytyskiertueita, joissa olivat mukana sen ajan ajanvietetähdet, musiikkia, teatteria, sanan rieskaa, erilaisia komeljantteja, viihdettä eri tasoilla. Tosin vastaanotto oli joskus kahtalainen – toisaalta viihdyttäjät toivotettiin tervetulleiksi, mutta samalla katsottiin, että esiintyvät nuoret miehet voisivat olla myös ”oikeissa sotahommissakin”. Yksi suosituimmista viihdyttäjistä oli Aunuksen Radio Äänislinnassa, joka aloitti jo syyskuussa 1941, sittemmin syntyivät myös radioasemat Karhumäkeen, Uhtualle, Rukajärvelle ja Kannakselle. Unohtaa ei saa lottien ylläpitämiä rintamakanttiineja ja sotilaskotisisarten omia sotilaskoteja, joissa rintamalta lepovuorossa olevat saattoivat aikaansa viettää. Kun vielä mainitaan joukko-osastojen valistusupseerien toimittama rintamalehdet ja kiertävät ”kirjalaatikot”, oli ainakin tarjolla jotakin, mikä mahdollisti ikävän palvelurutiinin tauottamisen. Eri asia on, miten perusjermu tarjonnan otti vastaan.

Kuten todettu, pääosa teoksen artikkeleista on Helena Pilkkeen taattua laatutekstiä. Vaikka teksti on puristettu aiheeseensa nähden vallan tiiviiksi, ei ymmärtääkseni juuri mitään olennaista jää kertomatta. Teoksessa ei ole viiteaparaattia, mutta loppuun on liitetty keskeisin kirjallisuus ja arkistolähteistö pääluvuittain. Tämä helpottaa toki leipätekstin lukemista. Kuvitus on pääosin SA-kuvitusta, mukana myös yksityisarkistokuvia, joiden lähdettä ei jostain syystä mainita.

Samppa Rannan (Punavuoren Folio Oy) toteuttama ulkoasu ja taitto ovat hallittua, joskin yllätyksetöntä.

 

Lassi Saressalo

 

Tiedustelut: teosta on saatavilla mm. kustantajan verkkokaupasta.