Rauma ja retro


Miesmuistiin…


6.11.2015

Niemi, Tapio: Rauma ja retro. Metallum. Laitila 2015. 151 s.

 

                
                                                  Takaisin Kirjamakasiiniin

En tiedä, onko Tapio Niemi kuullut käsitteestä maailmanmuseo? Jos on, niin hyvä on. Jos ei, hänen tuorein kirjansa on kuitenkin tarkalleen tuota käsitettä vastaava. Maailmanmuseo on maailma, joka on ympärillämme, jatkuvasti muuttuva, jotain unohtava, jotain säilyttävä, dynaaminen museologinen käsite, joka arkipäiväistää ympäristömme ja siinä eläjät. Näin ainakin olen itse tämän museologian professori Janne Vilkunan esityksistä ymmärtänyt.

Niemi nimittäin lähtee tarkastelemaan Raumaa, rakasta kotikaupunkiaan retronäkökulmasta. Hänelle retroa ovat asiat, jotka tapahtuivat ja olivat esillä 1950-luvulta 1970-luvulle, asiat jotka edelleen ovat olemassa tai jotka ovat fyysisesti kadonneet, mutta jääneet kollektiiviseen tajuntaan. Ne ovat maailmaa ennen kännyköitä, ennen kannettavia tietokoneita, ennen nettiä tai pankkikortteja, aikaa jolloin mikroaaltouunista ei ollut kuultukaan ja väritelevisio oli vain harvoilla ja valituilla.

Niemi jakaa retromaailmansa, muistelujen aarteet, kolmeen pääosaan. Ensimmäinen niistä pitää sisällään tapahtumat, joita ei enää ole, jotka olivat ainutkertaisia, mutta jotka ovat jääneet ikuisesti hänen ikäistensä raumalaisten muistiin. Ja kerrottuina ehkä nuorempienkin. Tällaisia ovat vaikkapa Armi Kuuselan ikimuistoinen vierailu Raumalla. Hän tuli junalla ja salonkivaunu ajettiin keskelle kaupunkia satamaradalle ja ihmiset menivät vaunun toisesta päästä sisään, näkivät Armin ja Gilin istuvan vaunussa ja poistuivat vaunun toisesta päästä. Kolme tuhatta ihmistä! Tai kun Kekkonen kävi Raumalla ja kirjastonjohtaja esiteltyään kirjaston toiminnan päätti esityksensä sanoihin: ”Siinä oli kaikki tarpeellinen. Enempää ei presidentin tarvitse näistä asioista tietääkään.” Nämä ja muut moninaiset kaupunkilaisten muistiin jääneet tapahtumat muodostavat selkeän immateriaalisen raumalaisen kulttuuriperintökerrostuman.

Toinen Niemen retropaketti sisältää sellaiset fyysiset muistomerkit, joita ei käytännössä enää ole. Ensimmäinen ”tavaratalo”, vanha kadonnut linja-autoasema, kadonneet baarit. Mielessä ovat vanhat miehille tarkoitetut kusiputkat, kaksisuuntaiset kadut Vanhassa Raumassa, laivayhteys Raumalta ystävyyskaupunki Gävleen. Johonkin katosivat väärään paikkaan rakennettu kaupungin soittolava, riitelyäkin aiheuttaneet matonpesulaiturit, Rauman ja Kokemäen väliä kulkenut lättähattu. Nämä ja monet muut yhteiset kiintopisteet ovat kadonneet, mutta samalla säilyneet kollektiivisessa muistissa. Niistä useimmista toki on vielä muistin kiinnekohtia valokuva-arkistoissa, mutta keskeisintä on, että ne säilyvät ainakin tietyn ikäkauden ihmisten folkloressa.

Paljon retroa on toki vielä jäljelläkin. Kokonainen Paroalhon retrokaupunginosa – sodanjälkeisen ajan aseveli- ja tyyppitalojen kokonaisuus, jossa kohtasivat raumalainen merenrantakulttuuri ja laatokankarjalainen salmilaisuus. Sodanjälkeinen sukupolvi muodostikin sitten jo oman kolmannen kulttuurinsa. Löytyypä kaupungista vielä muualta pois jääneitä liikennemerkkejä ja opastaapa näkyvä tienviitta edelleen rautatieasemalle, jossa ei kulje juna, ei myydä lippuja eikä tapahdu muutakaan. Kaupungin tervehdyskyltitkin ovat säilyneet, vaikka viranomaiset käskivät ne poistaa. Kun ne todettiin osaksi Rauman kulttuuriperintöä, ne saivat jäädä. Satamanosturit, riidoin aikoinaan hankitut, seisovat muistomerkkeinä, ystävyyden puut kasvavat komeina, museon retrohuoneet palauttavat mieliin eletyt ajat. Komea muistomerkki on helsinkiläisten kehittämä Lippakioski, jonka Laitilan Virvoitusjuomatehdas herätti viime kesänä henkiin. Unohtaa ei saa mobilisteja, jotka kokoontuvat vanhoine ajokkeineen kesäkeskiviikkoisin Kalatorilla.

Yllä vain muutamia poimintoja 52 retroilmiöstä, jotka Niemi on poiminut kirjaansa. Varmaan hymy huulessa ja raumalaisia tarinaniskijöitä kuunnellen. Varmaa on, että toinenkin mokoma ilmiöitä löytyisi, vaikka ei lähtisi edes tarkkailemaan Vanhan Rauman rakennuskantaa ja sen retroilmiöitä – vaikkapa perinnerakennusten väliin tungettuja uusrakenteita takavuosilta. Niemen kynä on sujuva, vähän raumalaisironinenkin, niin kuin retroiluun sopiikin.

Rauman taittopalvelu/Emil Hyvärinen ei yllätä, mutta ei petäkään – varmaa työskentelyä. Joissain kuvissa näkyy väkisin tehdyn jälki, resoluutio ei kestä suurentamista. Kuvien lähteitä ei mainita.

Tällaisia voisi tuottaa muuallakin!

 

Lassi Saressalo