Ulkotuulten Vekara. Paavo Wahlbäck – saariston poika muistelee


Vekarasta länteen ei juuri mitään


24.11.2015

Liukkonen, Kaarina: Ulkotuulten Vekara. Paavo Wahlbäck – saariston poika muistelee. Uudenkaupungin merihistoriallinen yhdistys 2009. 233 s.
                  

 Takaisin Kirjamakasiiniin

Turun kirjamessuilla 2015 törmäsin Kaarina Liukkosen teoksiin. Erityistä mielenkiintoa herätti kirja Uudenkaupungin saariston uloimmasta saaresta ja sen asukkaista. Kyse on Vekara-nimisestä nykyisin ympäri vuoden asumattomasta kallioisesta matalasta saaresta, johon on Uudenkaupungin kalasatamasta matkaa 13 meripeninkulmaa, 25 kilometriä. Sen ulkopuolella länteen on vain Isonkarin majakkasaari seitsemän meripeninkulman päässä. Vekaraan sattuvat kaikki tuulet, siksipä siellä ei juuri ole humusta maanviljelyyn, karjanrehuun kyllä. Kiitosta ansaitsevat etu- ja takasisäkansien peitepiirroskartat (Heli Sammaliston käsialaa) ja erinomainen valokuva-aineisto, jonka dokumentointi on kohdallaan.

Saaren nimi lienee johdettu hylkeenpyytäjien termistä vekara – koukku. Saaren keskellä oleva nykyinen järvi oli hylkeenpyyntiaikoina 1600-luvulla vielä matala merenlahti ja koukun muotoinen. Vastaavia nimiä löytyy muualtakin seuduilta, joissa erä- ja pyyntitaloutta on harjoitettu. Näin kirjoittaa tietolaatikossaan professori Sakari Hinneri. Saarelta löytyy myös muinaisia hylkeenpyytäjien rakennelmia, jotka kertovat näiden majoittuneen saarella ennen sen vakituista asuttamista. Liukkosen tekstejä tarkentavat muutamat muutkin asiantuntija-artikkelit, joista niistäkin kiitokset.

Näistä aineksista ja saarella asuneen Paavo Wahlbäckin haastattelumateriaaleista, joita oli koottu jo vuodesta 1993 alkaen, sai Kaarina Liukkonen kimmokkeen lähteä Paavon ”haamukirjoittajaksi”, tallentamaan tarinaa tästä maailman äärillä sijaitsevan saaren elämästä. Osa tekstistä on Paavon lyhyttä murretta, osa litteroitu ja kirjoitettu yleiskieliseksi. Murretekstit on tarkastanut ja oikonut uusikaupunkilainen murreguruna tunnettu Maj-Britt Varpe.

Ja onneksi Liukkonen lähti työhön. Heti alkuun löytyivät saarella asuneiden kahden torpan asukkaiden juuret. Eikä yllättävää, nämä tulivat etelästä, Kökarista ja Kumlingesta. Saarelaisia, joiden eläminen tällä saarella kuitenkin jäi lyhytkestoiseksi. Varsinainen vakiintunut asutus tuli sekin Kökarista, kun Wahlbäckin veljekset vuokrasivat valtiolta Vekaran saaren vuonna 1843 ja ryhtyivät valtion torppareiksi. Aluksi asuttiin yhdessä, mutta vuonna 1946 rakensi toinen veljeksistä oman torppansa ensimmäisen rakennuksen viereen ja näin syntyi Vekaran torppapari.

Näiden kahden torpan ja niiden asukkaiden elämästä on Liukkonen kietonut mielenkiintoisen tarinasikermän, jossa yhdistyvät elämäntapakuvaukset ulkosaaren selviytymiskeinoista henkilökohtaisiin muisteluksiin tapahtumista, uskomuksista, elämisen laadusta. Teksti ja sen elävöittämät erinomaisen ainutlaatuiset kuvat kertovat toki kalastuksesta laajalti ja perinteellisesti, hylkeenpyynnistä kuvaavasti ja kertovasti, mutta myös miesten taidosta veneenrakennuksessa ja vaikkapa kalatynnyreiden teossa. Mutta tekstintekijä ei unohda naisiakaan. Naisten käsityöt, arkinen osallistuminen miesten töiden valmisteluun ja jälkikäsittelyyn, ruokatalous, juhlien valmistelu ja muut askareet saavat omat kuvauksensa. Kansanomainen lääkintä ja monimuotoiset uskomustarinat tuovat saaren asukkaiden folkloren lukijan luettavaksi ja myös kuultavaksi, sillä päälähteen, Paavo Wahlbäckin tarinat ovat kuunneltavissa Uudenkaupungin kirjaston kotiseutuarkistossa.

Ulkosaarilla kun ollaan, ei salakuljetuksesta voi olla kertomatta. ”Raittiusaikana” rahdattiin ulkomereltä pirtua venelasteittain ja toimitettiin sisäsaaristoon edelleen kaupattavaksi. Toisenlaista salakuljetusta harjoitettiin 1940-luvun loppupuolella, kun maasta pakeni niin inkeriläisiä, asekätkijöitä, stellistejä kuin muitakin punaisen Valpon etsimiä. Näiden kuljettaminen länteen takasi satunnaisen lisäansion saaristolaisille.

Kaiken tämän ja paljon muutakin Kaarina Liukkonen kietoo A4 -vaakatasoon Emil Hyvärisen rauhallisesti taittamaan kirjaa, joka todella kertoo sen, minkä Paavo Wahlbäck on halunnut jälkipolville välittää.

Ja vielä enemmänkin.

 

Lassi Saressalo

 

Tiedustelut: 25 euron hintaista teosta on saatavissa Uudenkaupungin merihistoriallista yhdistyksestä puh. 044 525 5300.