Ihanuuden tähden. Lahtelaisten puistoja ja puutarhoja


Kävelyopas vehreyteen


26.7.2016

Niskanen, Riitta: Ihanuuden tähden. Lahtelaisten puistoja ja puutarhoja. Lahden historiallisen museon julkaisuja 6. Lahden museot 2015. 238 s.

                                            Takaisin Kirjamakasiiniin

 

Jos se olisi kevyempi, pehmeämuovikantinen ja mahtuisi taskuun tai laukkuun, se olisi kävelyopas. Mutta se on kovakantinen ja kirjan kokoinen ja painava. Mutta silti se on opas lahtelaiseen vehreyteen. Ainakin kesällä. Kyse on laajasta katsauksesta Lahden ja samalla koko maan puistokulttuurin syntyyn.

Niskanen kertaa suomalaisen puisto- ja puutarharakentamisen historiaa samalla, kun hän jalkauttaa katsauksensa Hollolan pitäjän Lahden kylään, Lahden kauppalaan ja Lahden kaupunkiin. Kaupunkilaisten kauhistukseksi Lahden kylä paloi totaalisesti vuonna 1877, mutta nykylahtelaisten onneksi se rakennettiin pian uudelleen tiukkaan ruutukaavamalliin, mikä jätti kaavoitetun alueen pohjoiskulmaan neljä kolmikulmaista tonttia, joille ei voitu rakentaa. Niistä tulikin ensimmäisiä asemakaava-alueen puistoja, joista kolme on vielä jäljellä. Uusi asemakaava toi mukanaan myös leveät promenadit, joilla kaupunkilaiset saivat näyttää itseään kävelyretkillään. Näihin puistokatuihin alettiin sitten istuttaa puita – osin tietenkin palovaaran vuoksi, mutta suunnitelmallinen istutustyö tuotti 1880-luvulta lähtien Lahteenkin eurooppalaisen mallin mukaiset lehtipuurivit katujen varsille.

Toki puutarhoja ja puistoja oli Lahden seuduilla aiemminkin ollut. Lahden, Mukkulan ja Koiskalan kartanot olivat jo vuosisadan puolivälissä saaneet puistonsa ja kukkaistutuksensa. Muoti levisi kuitenkin hitaasti itse kaupunkiin, kun väki ei oikein ymmärtänyt, miksi hyvään kessumaahan olisi istutettava kukkia. Jotka vapaana kuljeksivat siat kuitenkin tonkisivat kuraksi.

No, puistomuoti tuli kuin tulikin Lahteen. Yksi niistä oli asemapuisto, joka oli Valtionrautateiden perustama niin kuin niin monet asemapuistot Venäjällä olivat 1800-luvun puolivälistä alkaen. Rautatie Pietarin ja Riihimäen välillä valmistui vuonna 1870 ja siitä lähti asemapuistojen perustaminen käyntiin. Seuraavaksi Lahdessa saatiin aikaan kirkkopuisto, ja sitä mukaa kun aika kului, syntyi kaupunkiin suurempia ja pienempiä puistoja, puistikoita ja puutarhamaisia alueita.

Niskasen tapa kertoa uudesta piha- ja puistokulttuurista on tiukasti sidottu aikakausiin ja muodin muutoksiin, mutta samalla hän tarjoaa katsauksen kunnallisen rakentamisen historiaan ja siihen liittyvään viherrakentamiseen. Asema- ja kirkkopuistoa seurasivat koulupuisto ja muut kohdepuistot, seuraava vaihe oli nuoren kaupungin edustuspuistot Harjulle, kaupungintalon edustalle, uuden pientalokaupunginosan Paavolan synty vehreäksi asuinalueeksi. Samaan aikaan 1920-luvulla tulivat Lahteenkin siirtolapuutarhat, Tanskasta Ruotsin kautta levinnyt aate tarjota vähävaraisille kaupunkilaisille mahdollisuus nauttia kesäisestä asumisesta luonnon keskellä.

Lahden puistoala per asukas oli 1960-luvulla Suomen suurin ja kaupunkilaiset olivat siitä ylpeitä. Puistot oli tarkoitettu paitsi katseluun ja kuljeskeluun, myös peleihin ja leikkeihin. Kun kaupungistuminen kiihtyi 1960-luvulle tultaessa, alettiin rakentaa lähiöitä ja painopiste siirtyi hoidetuista puistoista asuinalueiden lähiympäristön hoitoon. Urheilukenttiä ja leikkikenttiä rakennettiin ja puistoista tuli monikäyttöalueita. Viime vuosisadan lopun lama koetteli myös lahtelaista puistonhoitoa, määrärahoja vähennettiin ja ennen ylpeänä esiteltyjä näyttöpaikkoja kohtasi alakulo. Kunnes asiaan havahduttiin: rakennettiin Launeen keskuspuisto ja Perhepuisto linnoineen ja leikkipaikkoineen. Myös esteettömyys otettiin mukaan paikkasuunnitteluun. Puisto saavutti suuren suosion ja siinä vierailee kymmeniätuhansia kävijöitä vuosittain. Perhepuiston viereen perustettiin myös rosarium vuonna 1990, ruusut hankittiin eri puolilta Eurooppaa. Sen laajennuksena rakennettiin vuodesta 1992 lähtien arboretumia, johon kaavailtiin neljääsataa lajia puita, pensaita ja perennoja. Uusin vaihe ”luontorakentamisessa” on vanhan teollisuusalueen, uudisrakentaminen osaksi Lahden ranta-alueiden suurta kehitystyötä, joka muuttaa 1850-luvulla syntyneet saha- ja lasiteollisuusympäristöt urbaaniksi asuin-, kulttuuri- ja vapaa-ajanalueeksi, Sahanpuistoksi. Lahti on julistautunut ympäristökaupungiksi.

Tiina Rekolan taitto on hillitty, jokseenkin vanhanaikainenkin, ja lienee harkittua. Suorat sitaatit on painettu vaaleanvihreällä, mikä on omiaan pysäyttämään lukijan, mutta aiheuttaa myös silmien siristystä. Vanhat valokuvat ovat Lahden kaupunginmuseon kuva-arkistosta ja uudemmat museon valokuvaaja Tiina Rekolan kamerasta. Kuvien kasvit on muistettu esitellä myös latinalaisilla nimillään. Laaja lähdeluettelo auttaa tiedon etsijää eteenpäin.

Jos olisin lahtelainen, edellyttäisin puistojen esittelystä tehtävän myös mobiilisovelluksen!

Lassi Saressalo

 

Tiedustelut: Lahden museot – julkaisu saatavilla Historiallisen museon ja Taidemuseon museokaupoista.