Valtatien varrelta – Tarinoita ja kuvia Leppävaarasta ja Harakasta


Sellosta pohjoiseen


Kirjaesittely 12.9.2016

Salmi, Markku ja toimituskunta: Valtatien varrelta. Tarinoita ja kuvia Leppävaarasta ja Harakasta. Leppävaara-seura – Alberga sällskapet ry 2015. 335 s.

                                       Takaisin Kirjamakasiiniin

 

Jos ei olisi espoolainen tai vieraillut Leppävaarassa Valtakunnallisilla kotiseutupäivillä vuonna 2015, saattaisi luulla, että Leppävaara-seuran teoksen valtatie olisi vanha Turuntie, rautatie Turku–Helsinki tai Kehä ykkönen, jotka kaikki jakavat Espoon ja sen Leppävaaran kahteen osaan: eteläiseen ja pohjoiseen. Mutta ei. Leppävaara ja sen Harakka ja jälkimmäistä halkova valtasuoni, Valtatie, nykyisin Lintuvaarantie, onkin se elämän suoni, jonka ympärille 1900-luvun alussa alkoi syntyä Pohjois-Leppävaara, radan ja Turuntien puoleinen osa sittemmin Espooksi muuttunutta hallinnollista kokonaisuutta.

Kyse oli prosessista, jonka myötä Helsingin yhä kasvava työvoiman määrä ja sen myötä vielä enemmän kasvava asuntojen tarve ohjasivat kasvua myös kauas pääkaupungin työläiskortteleista. Aina liki 12 kilometrin päähän, josta työläisjunat kuljettivat aamuisin lihasvoimaa kaupunkiin ja iltapuolella palauttivat sen rakentamaan omaa yhdyskuntaansa. Vuosisadan alun nopea teollistuminen veti väkeä maaseudulta kaupungin työpaikkoihin, eikä itse kantakaupunki enää pystynyt tarjoamaan mahdollisuuksia sellaiseen perinteiseen asumiseen, joka oli maassamuuttajille tuttua. Haluttiin omaan taloon maaseutumaiseen ympäristöön, jossa saattoi yhdistää urbaanin työläiskulttuurin agraariin asumiskulttuuriin.

Tällainen mahdollisuus tarjoutui, kun maanomistajat Leppävaarassa oivalsivat tilaisuutensa tulleen. He palstoittivat ”huvila”tontteja ja myivät niitä kohtalaisen edullisin ehdoin halukkaille. Huvila tässä yhteydessä on kyllä kyseenalainen käsite – niitä oikeastaan rakennettiin enemmän radan etelänpuoleisille alueille. Valtatien varrelle syntyi selkeä sosiaalisesti varioiva, mutta pohjaltaan työläispohjainen asuinalue iloineen ja murheineen.

Tästä kertoo käsillä oleva teos, toimituskunnan ja erityisesti teoksen päätoimittajan suururakka kuvata Harakkaa, tätä uutta asuinaluetta niin osana kansallista muuttoliikettä, yhteiskunnallista muutosta, mutta myös sen asukkaita, toimijoita, tekijöitä ja kokonaisuudesta hyötyjiäkin. Ja mukana on toki hiven espoolaista kunnallispolitiikkaakin.

Mikä Harakka? Toispuoliselle Harakka on saari Helsingin edustalla ja siksipä toinen ajatusvirhe tuon Valtatien jälkeen saattaa ohjata ja ohjasikin ajatukset aivan muualle. Mutta äkkiä tämä selvisi: Harakka on ollut torppa Leppävaaran aseman pohjoispuolella. Siitä ja sen sijainnista vieläkin taitetaan peistä, mutta se on jäänyt historiaan. Ei ehkä vähiten siitä syystä, että Pohjois-Leppävaarasta Lintuvaaraan ulottuvan kaupunginosan kadunnimistö on mitä suurimmassa määrin lintuperäistä. Takasisäkannen kartta kertoo nykytilanteen ja sivujen 26 ja 27 kaavakartta kertoo kadunnimistön historian alkuperäisistä nimistä nykypäivään. Edellisellä sivulla tarjotaan keskeisten paikannimien luettelo – hyviä oivalluksia molemmat.

Itse teos jakautuu kymmeneen päälukuun, jolla on useita urakoitsijoita. Aluksi perinteiseen malliin haetaan paikan alkuperää, tuota Harakkaa. Tätä johdantoartikkelia seuraavat tiiviit luvut ensimmäisistä asukkaista, palstanomistajista ja asukkaiden arkielämästä uudella kotiseudulla vuosisadan alkuvuosina. Tarina etenee ”littlejuttujen” avustuksella niin ajassa kuin sosiaalisessa kehityksessä, löydetään ammattilaisia, löydetään käsityöläisiä, tavallisia ihmisiä, syntyvää pienteollisuutta, kauppoja, kioskeja melkein joka kulmaan, myydään salaa viinaa, riiataan ja vähän tapellaankin, kohdataan sotavuodet ja niiden jälkeinen asuntopula. Törmätään suomalaiseen ihmeeseen. rintamamiestaloon ja sen myötä oman kodin saamisen mahdollisuuksiin. Koetaan myös heimojen sekoittuminen karjalaisen siirtoväen myötä, mutta edelleen käydään teollisuus-Helsingissä ja asutaan ”maalla”.

Katri Vala tulee tutuksi, niin kuin Ester Toivonen – Haminan lahja maailmankauneudelle – eikä unohdeta Tabe Sliooriakaan, Sinikka Luja-Penttilästä tai Elli Tompurista puhumattakaan. Tarinat seuraavat toistaan, ajanjaksot hyppelevät, mutta ikääntyvälle kriitikolle on mieluista lukea tarinaa 1900-luvun alusta ja erityisesti tultaessa 1960-luvulle – paljon tuttua, paljon samaa, vaikka ei olisi Leppävaaran Harakassa koskaan käynytkään.

Tapio Lipastin taitto on elävää, pääluvut seuraavat toisiaan oivaltavilla johdantokuvilla. Hän on myös vastannut kuvankäsittelystä. Tekstejä, joita ovat laatineet useat kirjoittajat, ovat yhdenmukaiseen kieliasuun toimittaneet Raija Ahonen, Arja Salmi ja Markku Salmi. Nootitusta ei ole käytetty, mutta lähdeaineisto ja kuvadokumentointi on toteutettu kiitettävästi kirjan loppusivuilla. Niitä edeltää vielä nostalginen katsaus purettuihin rakennuksiin, mutta myös säilyneisiin, ne luovat lukijalle ja katsojalle loppukuvaa mukavasta Harakasta.

Kirjan takakannen teksti kehottaa tulemaan mukaan. Kannattaa kauempaakin poiketa!

 

Lassi Saressalo

Kirjamakasiinissa on julkaistu myös kirjan päätoimittajan kirjoittama esittely teoksesta.