Liikola-Taipale kyläkirja, Liikola-Taipale kyläkirja II osa, Liikolan Viesti: Liikolan ja Taipaleen kyläkuvalehti


Kyläkuvalehti ja puolitoistatuhatta sivua kyläkirjaa


Kirja-arvostelu 18.10.2016

Helin, Heikki: Liikola-Taipale kyläkirja 2005. 448 s. Liikola-Taipale kyläkirja II osa 2008. 905 s. Liikolan Viesti: Liikolan ja Taipaleen kyläkuvalehti 2016. 377s. Sysmän Liikolan Nuorisoseura.

            
                                                Takaisin Kirjamakasiiniin
 

Heikki Helin on tuottelias mies. Hänellä on pitkä tausta kirjoittajana, joka on kulkenut kamera kainalossa ja kynä kädessä pitkin ja poikin Päijänteen itärantoja ja tuottanut tekstejä varsinkin Sysmästä. Nyt käsillä on kolme teosta – järkäleitä kaikki, joista kaksi ensimmäistä kulkevat kyläkirjan nimellä, kolmas taas on saanut nimensä nuorisoseuran 1950-luvun seuralehdestä.

Kaikissa kolmessa julkaisussa on takana sama työskentelymetodi. Helin on koonnut omia seutu- ja paikallislehtiartikkeleitaan, liittänyt niiden mukaan myös toisten kynäilijöiden kirjoituksia, varustanut tekstit joko lehtikuvituksilla tai kokoamalla kyläläisten perhealbumeista tekstejä täydentäviä kuvia. Ensimmäinen kyläkirja kertaa Liikolan ja Taipaleen kylien historiaa ja lähtee sen jälkeen kyläkirjoille totutulla kaanonilla tarkastelemaan kylän elämää ja sen instituutioita. Koulut tulevat kuvattua, toisessa niteessä seurataan sitten taistelua koulujen olemassaolosta ja lopullisia ratkaisuja, kun koulutoiminta keskitetään suuriin yksiköihin.

Kyläläisten toimintaa erilaisissa yhdistyksissä kuvataan niin Helinin omien tekstien kuin ”vierailevien” kirjoittajien tuottamina. Työväenyhdistys, suojeluskunta, nuorisoseura, sonniyhdistys, maatalousseurat saavat kuvauksensa unohtamatta raittiustoimintaa niin työväenyhdistyksessä kuin omassa Liikolan raittiusseurassakin. Harrastustoiminta saa omat kuvauksensa, kalastuskunta, hirviseurue, yhteistä tekemistä talkoissa, nuotanvedossa ja urheilutoiminnassa. Väliin Helin sijoittelee henkilökuvia ja kuvia niin Liikolan kuin Taipaleenkin kylämaisemista ja nykyisistä ja entisistä rakennuksista. Ennen oli kylissä kauppoja useampiakin, mutta ajan myötä ne alkoivat tulla kannattamattomiksi ja lopettivat yksi kerrallaan. Laivaliikenne oli kelpo yhdistäjä ennen varsinaista autoistumista ja maanteiden paranemista. Tilalle tulivat autot, ensin pienyrittäjien linjaliikennevälineet, sittemmin yhä keskitetymmin toimivat (ja reittejään karsivat), syntyy ammattimainen taksiliikenne, ja vihdoin omat perhekohtaiset autot päätyvät tärkeimmiksi kulkuvälineiksi. Pienteollisuudeksi voisi nimetä vaikkapa yhteisen osakemeijerin, myllyn, sahat, hiilitehtaan ja lyhytaikaisen lasitehdastoiminnankin.

Sotavuosista on kerrottavaa erikoisen vähän, kun vertaa tätä muihin kyläkirjoihin, sen sijaan esille nousevat Karjalan siirtoväki ja inkeriläisten kovat kohtalot.

Kyläkirjan toinen osa on vielä ensimmäistäkin moninaisempi. Nyt esille nousevat lehtiartikkelit ja niitä tukeva kuvitus. Kuvista tärkeimpiä ovat Lahden kaupunginmuseon kuva-arkistosta löydetyt ilmakuvat 1960-luvun lopulta. Nämä ja niitä tukeva takasisäkannen kartta antavat ulkopuolisellekin paremman kuvat Taipaleen-Liikolan kulttuurimaisemasta ja sen yksityiskohdista. Kuten Helin itsekin toteaa, ensimmäisen kyläkirjan piti olla se kyläkirja, jota hän suunnitteli, mutta aineistoa kertyi niin runsaasti, ettei toisen osan syntymistä voinut estää. Sen yhdeksässäsadassa sivussa onkin kahlaamista, tekstit hyppelehtivät asiasta selkeästi toiseen, ja Helin onkin rakentanut pääosan teoksesta kymmenvuotiskausille. Kun näitä kahta teosta lukee ikään kuin yhtenä kertomuksena, ei toistoa voi millään olla huomaamatta. Mutta lieneekin niin, ettei tällaista kokonaisuutta yhdellä istumalla ahmitakaan vaan teksteihin palataan silloin tällöin, teokset muodostavat loppujen lopuksi verraten selkeän kokonaisuuden, vaikka toinen osa toistaakin ensimmäisen teemoja. Selvästi myös huomaa, miten maalaiselämä muuttuu, navetat tyhjenevät, koulut lopettavat toimintansa, vesiliikenne hiipuu, ihmiset kuolevat, mutta samalla elämän laatu paranee – vai paraneeko? Helin toteaa loppukirjoituksessaan myös sen tosiasian, että lehdistömateriaali vähenee ajan myötä. Kun lehdistö keskittyy, ei paikallistoimittajaa enää tarvita, maailman suuret asiat jättävät kylätapahtumat jalkoihinsa eikä paikallinen ilmaisjakelulehtikään kaikkea ehdi ja pysty kertomaan. Nuorisoseuran tai muiden yhdistysten kokoukset eivät enää lehtiä kiinnosta, kyläurheilu jää ammattiurheilun varjoon. Vain taistelu koulusta nosti kyläaktiviteetit esille, ristiriidat kiinnostavat toimittajia ja julkaisijoita.

Liikolan-Taipaleen kyläkirjat ovat kauttaaltaan mustavalkoisia, mitä pidän hyvänä ratkaisuna. Molemmat on taittanut rauhallisella, ehkä hieman yllätyksettömällä käsialalla Mirja Vanhatalo, joka on myös vastannut kuvankäsittelystä. Vaikka kuinka taitava olisi, ei huonosta alkuperäisestä saa millään ohjelmalla hyvää kuvaa – tällöin ehkä olisi syytä miettiä, kannattaako kaikkea ottaakaan mukaan teokseen.


Kun tullaan tämän vuosituhannen toiselle vuosikymmenelle, muuttuu kuva värilliseksi.  Liikolan Viesti, kyläkuvalehti, on nimensä mukaisesti rakennettu kuvien varaan. Teoksen alkupuolella on parisenkymmentä lehtijuttua Näitä on poimittu Itä-Hämeestä, Etelä-Suomen Sanomista ja Lähilehdestä alkuperäisine kuvineen, joihin Helin on liittänyt myös oman kameransa otoksia. Nämä artikkelit ovat niitä, joiden vähenemisestä Helin kyläkirjoissaan on kantanut huolta. Ne ovat juttuja tulipalosta, uudesta ylioppilaasta, jouluperinteestä, rekkarallista tai laulavasta taksimiehestä. Tavallisia juttuja melkein tavallisista asioista ja henkilöistä. Mutta tosin sellaisista jotka eivät sentään ihan tavallisia ole. Näiden noin sadan sivun verran etenevien tekstien jälkeen Helin lähtee katselemaan kameransa etsimen kautta lähimaisemaa, ympäristöä, ihmisiä työssä ja vapaa-ajassa. Hän havainnoi maalaismaiseman muutosta ja nyt on hyvä muistaa, mitä edellä esitellyissä kyläkirjoissa on kuvattu. Nimenomaan kuvattu, sillä samat teemat toistuvat nyt tähän päivään sijoitettuna. Toisen kyläkirjan ilmakuvat saavat nyt värinsä ja alkusivujen kartalla on todella käyttöä. Helin seuraa maaseudun muutosta mm. hakemalla ja kuvaamalla navettoja, joita nousi sotien jälkeen puna- tai harmaatilisinä – nyt ne käytännössä kaikki ovat autioita, virtaspöntöt tyhjillään, kun isot konehallit ja tehdasmaiset pihatot ovat ne korvanneet. Kun Liikolassa ja Taipaleessa puhutaan talleista, ne eivät ole hevosia varten vaan sanalla tarkoitetaan latoa. Siksipä meikäläistä ”säilyttäkää ladot” -aktivistia kiehtovatkin nämä pohjoissysmäläiset tallit, pellonkulmissa seisovat, usein hirsiset rakennelmat. Nekin pääosin tyhjinä.

Hämmästyttävän monipuolisen kokonaisuuden on Heikki Helin kumppaneineen onnistunut luomaan. Aluksi Liikolan Viesti jollain tavoin hämmästytti, mutta yhdessä kahden ensimmäisen kirjan kanssa ne muodostavat hyvän kokonaisuuden, joka kertoo oman tarinansa entisestä maailmasta, josta on syntynyt nykyinen.

Varmaan Helin tähyilee jo kameransa kanssa seuraavaa kotiseutupakettia!

 

Lassi Saressalo

Tiedustelut: tekijältä (heikki.helin @ phnet.fi)