Päämaja Seinäjoella

4.9.2013
Pekka Nieminen
Päämaja Seinäjoella 1918
Etelä-Pohjanmaan Lottaperinne ry
Seinäjoki 2013
175 s.

Takaisin Kirjamakasiiniin


Suomen armeijan perustaminen Seinäjoella

Mikkeliä on totuttu pitämään päämajakaupunkina, mutta vapaussodan osalta pitemmän korren vetää kyllä Seinäjoki. Kaupunki toimi nimittäin sodan alla ja aikana peräti viiden viikon ajan Mannerheimin päämajakaupunkina, kun valmisteltiin valkoisen armeijan perustamista, kun armeija perustettiin, koulutettiin ja aloitettiin ensin venäläisen sotaväen aseistariisunta ja sitten sisällissodaksi muuttuneen vapaussodan operatiiviset toimenpiteet.

Virallisesti Mannerheim nimitettiin Suomen sotaväen ylipäälliköksi 27. tammikuuta 1918, mutta hän oli saanut tehtäväksi perustaa esikunnan ja varmistaa sille tukialue Etelä-Pohjanmaalta jo 19. tammikuuta. Tehtäväksi antaja oli senaattori Svinhufvud.

Mannerheimin saamat valtuudet olivat laajat. Niissä yhtyivät sotilaalliset käsky- ja hallintoasiat, mutta samalla esikunta oli eräänlainen sotaministeriö. Tehtävä ei ollut helppo eikä yksinkertainen ja parikin kertaa sodan aikana senaatin ja ylipäällikön välit joutuivat koetukselle. Ensimmäinen niistä koski Saksasta palaavien jääkäreiden sijoittamista armeijaan. Jääkärit olisivat halunneet perustaa erillisen prikaatin, johon rekrytoitaisiin heidän lisäkseen apujoukkoja ja tämä yksikkö toimisi eräänlaisena koulutettuna iskunyrkkinä. Mannerheim halusi hajauttaa jääkärit perustettavan armeijansa eri yksiköihin päällystöksi ja alipäällystöksi ja näin jakaa Saksasta saatua oppia laajemmalti. Mannerheimin näkemys voitti, mutta aiheutti närää vielä paljon myöhemminkin sotilaspiireissä. Toinen konflikti syntyi, kun senaatti kutsui avukseen saksalaiset apujoukot, jotka nousivatkin maihin Hangossa ja Loviisassa ja mm. valtasivat Helsingin. Mannerheim ei olisi kyseisiä joukkoja halunnut, hän katsoi niiden sitovan Suomen liian tiiviisti Saksaan. Kun joukot kuitenkin alistettiin Mannerheimille, oli konflikti näiltä osin ratkaistu.

Seinäjoella päämaja sijoitettiin Päämajajunaan, joka sijoitettiin asemalle hyvien viestiyhteyksien päähän. Päämajan sijoittumisen keskeisin syy olikin juuri rautatie. Seinäjoeltahan pääsi etelään, pohjoiseen, länteen ja vielä satamakaupunkeihin Kristiinaan ja Kaskisiin. Kun armeijan perustaminen noina aikoina perustui asetuontiin ja joukkoja liikuteltiin pääasiallisesti junalla, oli Seinäjoki luonteva sijoituspaikka. Sopivasti myös rautatie Haapamäeltä itään oli valmistunut tammikuussa 1918, joten kaikki mahdollisuudet liikutella joukkoja olivat olemassa. Tärkeää oli myös sijoittumisen kannalta se, että Etelä-Pohjanmaa koettiin ”valkoiseksi” ja sitä kautta turvalliseksi.

Mannerheim rekrytoi esikuntansa pääosin Venäjällä palvelleista upseereista, joista osa oli ollut jo pitkäänkin siviilitehtävissä. Myös ruotsalaisia vapaaehtoisia upseereita oli käytettävänä. Vasta vähitellen, eikä juuri lainkaan vapaussodan aikana, esikuntaan alkoi kuulua Saksassa koulutettuja jääkäreitä; he palvelivat pääsääntöisesti operatiivisissa yksiköissä.

Nieminen kertoo eloisasti mitä merkitsi kokonaisen armeijan perustaminen, varustaminen ja kouluttaminen lähes tyhjästä. Näin kuitenkin kävi ja siitä ansio kuuluu selvästi sotilasammattilaisille ja eteläpohjalaisille vapaaehtoisille. Seinäjokelaisille päämajan sijoittuminen oli toki mielenkiintoinen tapahtuma – toihan se kaupunkiin ja sen aseman rakennuksiin kansallista ja kansainvälistäkin väriä ja kokonaan uudenlaisen maailman. Päämajajuna herätti uteliaisuutta, mutta ei sinne kuka tahansa kuitenkaan päässyt. Juna oli eristetty verkkoaidalla ja koko asemanseutua vartioitiin ja siellä sai liikkua vain kulkuluvalla.

Teos seuraa itsenäisyyskamppailua venäläisen sotaväen aseista riisumisesta ja kotiinkuljetuksista ensimmäisiin taisteluihin ja käytännössä Tampereen valtaukseen, jolloin päämajajuna siirtyi etelään lähemmäksi rintamaa. Mutta samalla se katselee uteliaasti ympärilleen, kuvaa elämää päämajakaupungissa ja myös päämajan elämää kaikkine sattumuksineen. Etu- ja takasisäkannen karttapiirrokset (Pentti Kuivalainen) antavat kuvan Seinäjoesta talven ratkaisevissa vaiheissa, tekstiä elävöitetään suorilla lainauksilla, piirroksilla, dokumenttikopioilla ja valokuvilla. Risto Känsälä on kaivanut dokumenttiaarteita, jotka kertovat omaa kieltään siitä tarkkuudesta, jolla jokapäiväisiä asioita hoidettiin. Teos päättyy Fanny Koskelan muisteloon matkasta etelästä Helsingistä läpi rintaman Seinäjoelle ja takaisin. Viitteet ja lähteet ovat järjestyksessä, kuten ammattikirjoittajalle kuuluukin.

Mielenkiintoinen lisä vapaussodan ja Seinäjoen historiaan.

Lassi Saressalo

Takaisin ylös