Pielisen rannalla ja Paraatimorsian

28.1.2013
Maria Larsén
Pielisen rannalla
Compania Comder HB
Borås 2012
208 s.
 

 

 

Arto Seppälä
Paraatimorsian
Saksalaissotilaiden aikaa 1940-luvun Porissa
Kirja kerrallaan
Helsinki 2012
59 s.
 

 

Takaisin Kirjamakasiiniin

Kaksi kotiseutufaktiota

Olen viime vuoden aikana vakavasti pyrkinyt rakentamaan kokonaiskuvaa kotiseutukirjallisuudesta (ks. Hiidenkivi 4/2012 ja Bibliophilus 4/2012) ja samalla olen joutunut venyttämään rajaa kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden välillä silloin, kun yleiskäsitteenä on kotiseutukirjallisuus. Ja jotenkin tuntuu siltä, että on pitänyt kehittää välikäsite, joka sisältää molemmat, fiktion ja faktan. Tuloksena olkoon faktio!

Pöydälleni ilmestyi loppuvuonna 2012 kaksi teosta, jotka sopivat melkoisen hyvin tuohon keksimääni uuteen kirjallisuudenlajiin. Toinen on selkeästi omaelämänkerrallinen muisteluteos, fiktion muotoon rakennettu Maria Larsénin Pielisen rannalla ja toinen ammattikirjailija Arto Seppälän näytelmämonologi Paraatimorsian.

Muistoja Pohjois-Karjalasta

Larsén, joka nykyisin asuu Ruotsissa, on palannut muistoissaan Pielisen rannalle, lapsuusaikaansa ja kuvaa kehittyvän tytön elämää jatkosodan lopulta käytännössä 1950-luvun lopulle ja huipennuksena kokoaa ajatuksensa ja maailmanmuutoksen ihmettelynsä kohtaukseen kännykkäajalla. Teos sijoittuu selkeästi aikaansa ja tapahtumat, kirjan episodiluvut liikkuvat kuolemisen, syntymisen, työn ja haaveiden välimaastossa, maastossa, joka selvästi sijoittuu Pohjois-Karjalaan, mitä sinänsä hyvin toteutettu murrereplikointi korostaa. Tarinan osaset, muistelut ovat lyhyitä korkeintaan 3–4 sivun pituisia ja ne on otsikoitu muistelukeskiön mukaan. Radio, Führer, Mäkelän Mummo ja Ukki, Kinkerit, Teurastus, Nälkä, Rääppiäiset, Postissa, Rantakylä, Tähdenlento – vain muutama sattumanvaraisesti poimaistuna. Mielenkiintoisesti tekijä ajoittaa kertomuksensa ja samalla ajan kulun ja tyttösen kehittymisen tuomalla tekstin sisään kursiivilla painetut radiouutiset. Valvontakomission tulo 1944 ja lähtö 1947, YYA-sopimus 1948, viimeinen sotakorvausjuna 1952, Stalinin kuolema 1953 ja lopulta Sputnik taivaalla 1957. Nämä pysäyttävät ajan ja näyttävät meille, missä on etnografinen preesens.
Ja kohta tulee tytöstä neitoseksi kasvaneelle Lähtö. Kunnes teos kiertyy vanhojen ystävysten Tapaamiseen joskus lähellä tätä päivää.

Larsénin kuvaus on mielenkiintoista. Koska en ole fiktiokriitikko, luin tietenkin teosta etnografisena kuvauksena ja samalla toki tyttösen laajenevan maailmankuvan esittelynä. Arkiset asiat nousevat esiin, mutta muistitiedon tutkijoiden tehtäväksi tulisikin tällaisen omaelämäkerrallisen teoksen kautta selvittää, miten erilaiset muistikuvat jäävät mieleen – ainakin jäävät suuret ja pienet järkytykset, kuten kummituksen tapaaminen ja päättömien kanojen lento.

Sotarakkautta Porissa

Lapsuutensa Porissa viettänyt Arto Seppälä muistaa hyvin saksalaisajan Porissa – tai ainakin sen loppumisen. Saksalaiset nimittäin räjäyttivät syyskuussa 1944 aikasytytysräjähteillä suuren osan lentokentän alueen rakennuksiaan ja itse kentänkin käyttökelvottomaksi pelätessään, että puna-armeija ottaa sen haltuunsa ja häiritsee heidän kuljetuksiaan Pohjanlahdella.

Ennen kuin menen itse tarinaan, on syytä todeta, että Seppälä on teoksensa loppuun liittänyt tiiviin kuvauksen saksalaisajasta Porissa. Hän kirjoittaa sotilaiden ja siviilien kohtaamisista, sotavangeista pakkotöistä, mustasta pörssistä, suomalaissotilaiden ja saksalaisten kahnauksista, kuvaa myös lottia ja lottaelämää sitä suuresti arvostaen. Mukana myös tiivis lähdeluettelo.

Itse tarina on näytelmäkäsikirjoitus, joka on rakennettu monologin muotoon. Kertomuksen keskiössä on nuori lottatyttö, kanttiinissa työskentelevä Helvi, jonka kohtaloksi muodostui saksalainen nuori upseeri Kristoffer. Rakkaudesta syntyy kaksi lasta, joista vanhempi, poika, menehtyy ja jäljelle jää tytär Kaarina. Tämä Kaarina – näytelmäkäsikirjoituksen mukaan – löytää ullakolta äitinsä sinne jättämän lottapuvun ja sen myötä päiväkirjan sota-ajalta. Tytär – nyt jo eläkeikää lähestyvä nainen pukee lottapuvun yllensä ja siirtyy päiväkirjan myötä edesmenneen äitinsä kohtaloon – elää päiväkirjan, rakkauden, ilon ja surun monologissaan, joka mielikuvissa siirtyy sotilaskanttiinin tiskin taakse.

Seppälä ei erehdy moralisoimaan. Sen sijaan hän avoimesti katselee sota-ajan ympäristöä, sen moraalikäsityksiä, Helvitytön ja hänen äitinsä välistä tunteiden vaihtoa. Kaarina kokee sen kohtalokkaan silmäyksen, jolloin äitinsä Helvi kohtaa paraatimarssia marssivan saksalaisupseerin katseen ja tapaa tulevan rakkaansa Kristofferin samassa kanttiinissa, missä monologi käydään. Seuraa kaksi rakkauden vuotta – vuotta, joita yhteisö katsoo moraalisesti nyrpistäen – suomalainen nainen saksalaisen sotamorsiamena. Syntyy lapsi – poika, joka kertomuksesta katoaa ja alkaa toinen raskaus. Helvi odottaa maailmaan tulevaa Kaarinaa.

Kohtalo vie Kristofferin. Hän siirtyy vetäytyvän saksalaisjoukon myötä pohjoiseen, jossa tuoni hänet korjaa taistelussa entisiä aseveljiä vastaan. Kaarina syntyy yksinäisen äidin tyttäreksi.

Monologissa välähtävät myös muutamat sivupersoonat ja sitä tukevat ilmeisesti radiosta saatavat lyhyet ajoituspätkät, jotka toimivat kuten Larsénillakin ajastimina.

Itse asiassa kyse on uudesta versiosta Arto Seppälän näytelmästä Saksalaiset Porissa, joka piti esittää Porin teatterissa reilu vuosikymmen sitten. Mutta sitä ei koskaan esitetty, vaikkakin oli harjoitettu ja viety esityskalenteriin. Vastaan pani Porin Teatterin taiteilijakunta. (Risto Ojanen: Satakunnan Kansa 1.11.2012.)

Seppälän kaunista teosta – naisen monologia, voidaan sitäkin tarkastella faktiona. Kyllä Seppälä tietää, mitä hän Kaarinansa/Helvinsä suuhun laittaa. Ympäristöä kuvataan niin kuin sitä vain monologissa kuvata voi, asenteet, saksalainen mielenlaatu, suomalaisten olemus, tytön kehittyminen naiseksi, rakastuminen ja yhteiskunnan paine tulevat esiin. Myös pienet sivuseikat – saksalaisen suomen kielen opiskelu ja sanoihin tarttuminen huomataan. Ja sitten rauhan tulo ja uuden sodan alku. Saksalaisten lähtö ja kasvavan yksinhuoltajaperheen kohtaama yksinäisyys – välirauhan ehdot, miehityksen pelko ja mikä koettelevinta – lottajärjestön lakkauttaminen tulevat esiin ja luotaavat Helvin maailmankuvaa, jota tytär Kaarina monologissaan tavoittelee. Ja onnistuukin.

Kyllä tämä pitäisi nähdä ja kuulla.

Lassi Saressalo

P.S. Seppälän teoksen kannessa olevan lipun värijärjestys ei ole Saksan lipun järjestys. Lieneekö tarkoituksella?

Molempia kirjoja voi tilata mm. internetistä osoitteesta: http://www.adlibris.com

Takaisin ylös