Pitäjä ison kiven takana

22.4.2013
Anu Talka (toim.), Mikko Europeaus, Mirja Heininen, Minna Kähtävä-Marttinen
Pitäjä ison kiven takana
Lemin Historia

Lemin Kotiseutuyhdistys ja Lemin kunta
2009
544 s.

Takaisin Kirjamakasiiniin

Särää ja virsilaulua

Lemi on aina ollut vähän syrjässä. Muinoin ennen Vuoksen syntyä, se oli keskeisen kulkureitin varressa. Sittemmin vähän Salpausselän kulkutien pohjoispuolella sijainneena, sopivan matkan päässä Lappeenrannasta, samoin sopivasti syrjässä Luumäen Taavetista, Lappeesta ja Savitaipaleesta Lemi eli omaa elämäänsä. Toki joka suuntaan Lemiltä pääsee, jos vain haluaa. Pitäjä on ison kiven takana, suojassa vierailta, kuten sanontakin toteaa. Lemiläiset ovat ihan omaa kansaa. Tai ainakin olivat.

Kirjoittajat ovat ottaneet lähtökohdakseen etsiä lemiläisten ja Lemin identiteettiä. Johdannossa Anu Talka hahmottaa työn lemiläisyyden etsimiseksi. Se on syntynyt alueen asuttamisen myötä 1660-luvulla, kun lemiläiset rakensivat itselleen kirkon. Se vahvistui kun elettiin aikoja, jolloin alettiin kiinnostua omasta taustasta, kerrottiin tarinoita ensimmäisistä lemiläisistä ja havaittiin, että muualla on vähän toisin kuin meillä. Nykylemiläiselle kirja avautuu tarjoamalla eri tieteenalojen asiantuntijoiden kirjoituksia historiasta, folkloresta, kansanuskosta, arkeologiasta, murteista, kansanomaisesta elämästä. Esiin nousevat lemiläisyys yhteisöllisenä ilmiönä, sen institutionaaliset rakenteet, mutta myös kansanomaiset yhteisöt ja yhteistyömuodot. Lemiläiset tapasivat ”muukalaisia” kauppamatkoillaan Lappeenrantaan ja Pietariin ja saivat näin makua kansainvälisyydestä. Kansainvälisyyttä olivat myös iso- ja pikkuviha, Suomen sota, Venäjän vallankumous seurauksineen Suomessa ja evakuoinnit viimeisten sotien aikana.

Lemiläisyydeksi nousee särä, omalaatuinen muinainen peruna-lammasruoka, jota haudutetaan tuntikausia puuastiassa ja jonka ainut oikea mauste on suola. Särä on käsite, brändi, joka ylläpitää lemiläistä kotiseututunnetta aivan fyysisestikin. Kotiseutuyhdistys tarjoilee kymmenisen tuhatta annosta ruokailijoille. Näitä tulee nykyisin yhä enemmän myös Pietarista, jonne särää aletaan myös lähiaikoina viedä. Särä valittiin yhdeksi Suomen seitsemästä ihmeestä vuonna 1972 Kotiseutuliiton, Suomen Matkailuliiton ja Finnairin järjestämässä valtakunnallisessa kilpailussa. Toinen lemiläisyyden erityispiirre on neliääninen virsilaulu, joka syntyi jo 1800-luvun alussa ja elää edelleenkin. Yhtenä harvinaislaatuisena kansan virsitaiteen muotona se eli 1800-luvun, oli välillä vaimentunut, mutta nousi uudelleen 1970-luvulla vaipuakseen taas hieman taantumaan. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että 2000-luvun toinen vuosikymmen Lemin musiikkijuhlien kautta voi nostaa tämän kulttuurisesti merkittävän perinteen taas loistoonsa. Kolmas, säräperinteeseen liittyvä lemiläisyys on peruna, joka soraisessa maassa kasvaa erinomaiseksi ja on taattu myyntituote vaikkapa Lappeenrannan torilla.

Leipätekstien lomaan on sijoitettu selventäviä kainalotekstejä, tilastoja, karttoja, grafiikkaa ja tekstiä tukevia kuvia. Onnistuneen taiton on suunnitellut Tuula Virtanen ja toteuttanut Taittopalvelu Yliveto.

Mutta paljon muutakin lemiläisyys on. Kirjoittajat noudattavat pitäjänhistorioiden kaanonia. Anu Talka tarjoaa esihistoriaa, kalliomaalauksia, liittymistä naapureiden suurpitäjiin syrjäkylänä, kappelin nousua ja kappelikunnan tuomaa minuutta, Kuvataan jäämistä isonvihan jalkoihin ja lopulta nähdään syntyvän Klemetin pitäjä, kirkkopitäjä, josta sitten kehkeytyi maallisen vallan tyyssija. Lähestytään kansanelämää, kansankulttuurin ilmiöitä, joiden kautta Mikko Europeaus tarjoaa lemiläisyyttä idän ja lännen rajalle. Hän esittelee niin kansanrunouden helmiä kuin kansatieteen faktaa rajatessaan lemiläisyyden Etelä-Karjalaan, mutta ei karjalaiseksi. Ei teä o Savo, ei teä o Karjaloa, teä on Lemi. Tässä toteamus, joka tuli viimeksi esiin, kun Lemistä alkoi tulla Lappeenrannan nukkumapitäjä – syntyi Kuukanniemen uudisasutusalue, jossa asui ”kaupunkilaisia”. Näistä on kyllä hiljalleen tulossa myös lemiläisiä, kunhan lemiläisyyden voiman oivaltavat.

Mirja Heininen tarjoaa vahvan annoksen murretutkimusta ja käsittelee Lemin murretta savolaisten, kaakkoishämäläisten ja kaakkoismurteiden rajalla ja jokaisen vaikutuspiirissä, mutta toteaa, että jokin raja vaikutteissakin pitää olla. Lemin ja Lappeen raja on nimittäin sama kuin kahvin ja kohvin raja!

Anu Talka ahkeroi vuonna 1865 syntyneen Lemin kunnan kimpussa perinteisen pitäjänhistoriakirjoituksen mukaisesti. Hän tarkastelee elämisen muuttumista, elämisen reunaehtoja ja maatalouskulttuurin muutosta sadan vuoden tarkastelujaksolla. Kunta ja kunnallishallinto, sivistyslaitokset, seurakuntaelämä, yhdistyselämä ja poliittinen kehitys saavat perusteellisen käsittelyn samoin kuin seuraavan pääluvun teksti, jossa tuodaan Lemi ja lemiläiset nykypäivään osaksi maaseudun murrosta, osaksi yhteiskunnan virallista köyhtymistä ja sen tuottamaa rakennemuutosta. Talka toteaa kuitenkin, että Lemillä kaikista vaikeuksista huolimatta uskotaan lemiläisyyteen – kuntaliitosuhka toki jatkuvasti takaraivossa painamassa.

Lemiläisyys elää Lemillä – vaikka suuryhteiskunnan paineet sitä murtavatkin. Ja se elää naapureiden asenteissa noita potaattimahaisia potaattikauppiaita ja säränsyöjiä kohtaan.

Lassi Saressalo

Teosta voi tiedustella sähköpostitse Lemin Kotiseutuyhdistyksestä:
leminkotiseutuyhdistys(at)museosara.fi

Takaisin ylös