Saamelaiset suomalaiset

2.11.2012
Veli-Pekka Lehtola
Saamelaiset suomalaiset – Kohtaamisia 1896–1953
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1351/tiede
Saarijärvi 2012.

Takaisin Kirjaesittelyt 2012

 Uusia näkökulmia lapintutkimukseen

Suurella mielenkiinnolla ajauduin sisään Oulun yliopiston Giellagas instituutin saamelaisen kulttuurin professori Veli-Pekka Lehtolan maailmankuvaan, joka pyrkii ja onnistuu tuomaan aiemman lappologian ja lapintutkimuksen rinnalle tai pikemminkin sisään näkökulmia, joissa ei aseteta vastakkain suomalaiseksi kolonialismiksi nimettyä Lapin alueen haltuunottoa ja toisaalta osittain myyttistä saamelaiskuvaa vaan tarkastelee saamelaisyhteisöjen ja suomalaistumisprosessin osapuolia tasavertaisesti ja suurella asiantuntemuksella.

Johdantoluku tarjoaa näkökulman tutkijan menetelmään ja kohtaamiseen ja keskusteluun tutkimusaineiston kanssa. Hän jakaa kohtaamisen viiteen alakategoriaan, jotka jokainen muodostavat omanlaatuisensa tarkastelunäkökulman aina valtiontasosta alempien hallintotasojen kautta vaikuttaja- ja välittäjähenkilöihin ja paikallistasoon sekä julkiseen keskusteluun. Hyvä on näkökulma, jonka mukaan myös ns. ”puolueettomat” asiakirjat sisältävät tekijän/päättäjän subjektiivisia kannanottoja. Toinen hyvä näkemys on myös asiantuntijoiden ja kulttuurin tulkkien omien motiivistojen hakeminen

Johdannossa selvitetään, miksi juuri tarkasteluajankohdaksi valittu kahden sukupolven ajanjakso on ollut keskeinen ongelmanasettelun kannalta. Saamelaisväestöjen, erityisesti porosaamelaisten, asettuminen 1800-luvun lopulla nautinta-alueilleen, tarjoaa selkeän lähestymistavan, jossa tekijä onnistuneesti luonnehtii eri saamelaisryhmiä etno-sosiaalisina yhteisöinä.

Kun samaan aikaan ”virallinen” Suomi rajankäynteineen ja kartoitustöineen kiinnittää huomionsa Lapinmaahan ja kun vielä kirkkokin luo omaa strategiaansa, on alkutilanteen hakeminen ollut loogista. Lappi käänsi kasvonsa Ruijasta etelään, ja etelä alkoi nähdä Lapin resurssina.

Tarkastelujakson päättyminen Lapin jälleenrakennuksen vuosiin, kolttien asuttamisprosessiin, uuden elämänmuodon esiintuloon ja viimeistenkin jutaavien porosaamelaisten asettuminen talollisiksi, osittain epäselvä saamelaispolitiikka osana Lapin kehittämispolitiikkaan ja eteläisten oppineiden Lapin ja lappalaisten sivistysharrastustyön muuttuminen saamelaisten omaksi etnopoliittiseksi liikkeeksi, tarjoaa hyvän päätösvaiheen, jonka jälkeisestä ajasta varmaan vielä saamme lukea myöhemmin.

Ensimmäinen pääluku kuvaakin tarkastelujakson vanhinta aikaa 1986–1919 . Teksti on kovinkin yksityiskohtaista ja voisi selkeästi kuulua mikrohistorian piiriin. Yksityiskohtaisuus ja henkilöiden suuri määrä (itse asiassa koko teoksessa) ei kuitenkaan sinänsä ole suuri haitta.

Erinomainen havainto ja näkökulma on tarkastella Lapinmaan haltuunottoa/siitä kiinnipitämistä tiestön kehityksen kautta. Samalla tulee esiin etelän intressit – etupäässä taloudelliset – Lapin suuntaan. Tuohon ajanjaksoon kuuluvat myös ensimmäiset haparoivat saamelaisliikkeen alkuidut.

Toinen pääluku sijoittuu vuosille 1920–1944 ja käsittää näin ensimmäisen maailmansodan jälkeisen ajan ja erityisesti Petsamon kysymyksen ja tuo myös kolttakysymyksen keskeisesti esiin. Samalla esitellään lapintutkimuksen ja lappologian trendejä kallonmittauksineen ja kulttuurien eri kehitysteorioineen, millä luodaan stereotypiakuva – edelleenkin elävä –  saamelaisuudesta.

Mutta saamelaiskysymys sellaisenaan nousee esiin ja myös heimoaate löytää saamelaiskansat, ja lopulta myös kansallisvaltioiden rakentuminen kalotille luo lopulliset keinotekoiset rajat saamelaisalueen sisälle, millä on luonnollisesti vaikutus suomalaistumisprosessiin. Prosessiin, joka ei kuitenkaan ollut yhtä kulttuurisesti väkivaltainen kuin norjalaistamispolitiikka naapurimaassa.

Tiet tuovat jätkät lappiin ja saamelaisyhteisöt tuntevat tervettä epäluuloa tätä väestöryhmää kohtaan, joskin etelästä tulee myös kulttuurimalleja – rahapalkka, työvaatteet jne. Kultaryntäys ja suomalaisen asujaimiston voimakas kasvu alkaa muuttaa etnistä kuvaa ja pian mm. Inarin kunta alkaa olla suomalaisenemmistöinen.

Utsjoki pyristelee ja haluaa saamelaisalueeksi, mikä herättää keskustelun saamelaisten kulttuurisesta olemassaolosta. Eletään aikaa jolloin lappi ja lanta kohtaavan ja osittain sekaantuvat – akkulturaatio etenee suomalaisuuden suuntaan.

Tämän pääluvun jälkipuolella Lehtola syventyy kielipolitiikkaan, koulutuspolitiikkaan ja vähemmistöpolitiikkaan laajemminkin. Selkeästi tuodaan esiin erilaiset ajattelumallit ja saamelaiskuvan syntyminen ja sen stereotypiat ”valkoisen Suomen” rakennusvaiheessa, Lapin sivistysseuran idealismi ja konkreettiset toimenpiteen mm. kielipolitiikassa.

Kansakoululaitoksen kehittyminen toi esiin kysymyksen, tuleeko opettajan osata oppilaiden kieltä vai päinvastoin. Internaattijärjestelmään siirtyminen ja saamenkielisistä katekeettakouluista luopuminen johti lasten kielenvaihtoon, joskaan prosessi ei ollut niin väkivaltainen kuin Norjassa.

Saamelaiskuvaa alkaa hallita romantisoitu porosaamelainen – eräässä mielessä ”jalon villin” stereotypia. Mielenkiintoinen yksityiskohta on tieto, että ensimmäinen saamenkielinen yhdistys oli Syysjärven Nuorisoseura!

Aikakausi tuo mukanaan myös reservaattiajattelun, mikä koskee erityisesti kolttakansaa. Kaiken kaikkiaan sotienvälisen ajan viranomaisten ja poliittinen Lappiajattelu perustui agraariin maailmankuvaan ja näin maatalousnäkökulman korostumiseen. Mm. perustettu Lapinkomitea ei huomioinut saamelaisia erilliskysymyksenä vaan rakensi Lappikuvaansa yleissuomalaisuuden varaan ja niin, että fokuksessa oli Petsamon alueen taloudellinen kehitys.

Kolmas pääluku (1944–1953) seuraa kehitysprosessia, joka alkoi Lapin sodan aiheuttamista evakuointiprosesseista. Länsi-Lapin väki siirrettiin pääosin rajan yli Ruotsiin, mutta Pohjois-Lapin – myös kolttien – evakuointisuuta oli Rovaniemelle, Kemiin ja lopulta Ylivieskan alueelle supisuomalaisiin oloihin.

Kaikki oli vierasta, kohtelu ynseää ja vastustuskyvyttömyys johti myös kulkutauteihin ja kuolemiin. Mutta evakkomatka myös suomalaisti. Hevonen nähtiin ensi kerran maatyövälineiden edessä, ei ainoastaan talviaikaisena rahdinvetäjänä, pukuparsi, heinänviljely, jopa vuorokausirytmin muuttuminen olivat innovaatioita, jotka tulivat mukaan, kun kotiinpaluu alkoi.

Mutta paluu oli monelle tuskallinen, Lappi oli joitain poikkeuksia lukuun ottamatta poltettu, miinat estivät liikkumisen, porot tapettu tai varastettu Norjaan. Kolttakansalla ei paluuta juuri ollut, nautinta-alueet olivat jääneet itärajan taa, ja uusi asutus ei mahdollistanut perinteistä elämisen muotoa. Luvussa tarkastellaan suomalaistumisprosessia ja sen nopeutta ja todetaan, että ”tiestön kielenä on suomi”.

Sodanjälkeiset vuodet olivat edelleenkin kielikiistojen aikaa. Samalla kun interetniset avioliitot suomenkielistivät perheitä ja suomalainen elämäntapa muutoinkin samankaltaisti etniset kategoriat, haluttiin sekä etelässä että saamelaisalueella säilyttää saamen kielet tarjoamalla lapsille omakielistä opetusta. Yllättävän moni saamelaisperhe ei kuitenkaan asiaan innostunut – suomen kielen osaaminen katsottiin ensiarvoisen tärkeäksi. Saamista tulikin kouluihin apukielet. Ja opetusmateriaali oli samaa kuin vaikkapa Helsingissä – lapsille tarjottu saamelaiskuva oli stereotypisoiva. Kuitenkin yhteiskunta yritti, komiteatyö jatkui ja nyt kysyttiin, ketkä ovat itse asiassa saamelaisia ja kuka edustaa saamelaisia valtionhallinnossa.

Komitean esitykset eivät tuottaneet tuloksia, mutta sen sijaan Saami Liitto jaksoi toimia, sai aikaan saamelaismuseon Inariin, radioyhteistyö kalotilla alkoi, mutta yhdistys hajosi lopulta henkilöriitoihin.

Lehtolan tutkimus on syvällinen ja perusteellinen tieteellinen tarkastelu Lapin saamelais- ja suomalaiskysymyksen syntyyn ja nousuun Suomessa. Se on sekä makrohistoriaa, kulttuurihistoriaa että myös mikrohistoriaa. Teos sisältää runsaasti tietoa, joka on esiintynyt vain satunnaisesti eri artikkeleissa ja asiakirjoissa ja on siinä mielessä oivallinen käsikirja jokaiselle Lapista ja sen muutoksesta kiinnostuneelle.

Kirjoittaja on myös saanut käyttöönsä arkistomateriaalia, joka vasta viime vuosina on tullut julkiseksi. Kirja tarjoaa selkeän kuvan varhaisemmasta tutkimuksesta. Teksti ei sisällä opinnäytteelle ominaista teoretisointia ja onkin siksi hyvin luettava, joskin – kuten jo olen todennut pikkupiirteisyydessään joillain paikoin hidas.

Johdantoluvun kysymyksen asettelut on viety johdonmukaisesti analyysiin ja tiivistelmä kokoaa synteesin siitä, mikä on teoksen syvin sanoma.

Lukunautintoa lisäävät napakat tietoiskut, Matjas Jumiskon selkeät ja riittävät kartat, Tekijä itse on löytänyt runsaasti ennen julkaisemattomia valokuvia ja rakentanut niistä tekstiä tukevaa kerrontaa. Lagerton/Jaana Jäntin ja Arto Tenkasen taitto on rauhallinen ja selkeä. Huonompinäköistä hieman oudostuttaa tavallista pienempi kirjasinkoko, olisiko kustantajalla tässä ollut säästöt mielessä. Lantalaiselle hyväksi opiksi on myös loppuosassa tarjottu lähinnä Samuli Paulaharjun teksteistä koottu pieni lapin sanasto.

Jokaisen Lappifanin peruskirja, jolle jatkoa malttamattomasti odotellaan.

Lassi Saressalo
dosentti

Kirjaa voi tilata Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta: http://kirjat.finlit.fi  p. 0201 131 231, sks @ finlit.fi
 

Takaisin ylös