Saarielämää

30.8.2012
Ville Elomaa (toim.) Saarielämää — Kuvia Lauttasaaresta 1890–1939
Lauttasaari-Seura,
Drumsö-Sällskapet 2011
168 s.

Takaisin Kirjaesittelyt 2012

Entinen idylli

Tuhannen kappaleen painos, kolmella kielellä, suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. ruskeansävyinen kuvitus, informatiivinen teksti. Siinä lyhyesti Lauttasaari-Seuran julkaisu, joka kertoo selkeän tarinan Helsingin lähistöllä ja nyt olennaisena osana Helsinkiin kuuluvasta saaresta ja sen ihmisistä.

Ensimmäisessä vaiheessa oli vain Suomenlinnan linnoitusvyöhykkeen osa pattereineen, jotka oli rakennettu Krimin sodan aikana ja varustettu uudelleen Turkin sodan aikana.  Vielä 1885 patterit uudistettiin ja uusia rakennettiin ja saarelle asettui pieni sotilasosasto. Mutta ei ihan tyhjään saareen näitä sotaväen varustuksia nostettu, saari oli yksityisessä omistuksessa ja maat olikin pakkolunastettava. Sotilaskäyttö saarella lakkasi vuonna 1895.

Tuo, jolta maata pakkolunastettiin, oli likööritehtailija Ivan Wavulin, joka puolestaan oli ostanut saaren itselleen vuonna 1871 ja harjoitti kartanostaan maataloutta. Kun hän sitten hyvänokkaisena liikemiehenä alkoi myydä ja vuokrata tontteja kesäpaikoiksi Helsingin herrasväelle, oli vuosisadan vaihteeseen tultaessa vuokralaisia jo nelisensataa perhekuntaa: kauppiaita, liikemiehiä, tehtailijoita.

Kesäasukkaat muuttivat saarelle huusholleineen alkukesästä ja palasivat kaupunkiin vasta kesän muuttuessa syksyksi. Tätä ensimmäistä kautta vuodesta 1987 vuoteen 1911 Elomaa kutsuu Wavulinien Lauttasaaren ajaksi.

Toinen aikakausi ajoittuu vuosien 1911 ja 1921 välille, kun Wavulinin kuoltua kauppaneuvos Julius Tallberg osti saaren perikunnalta. Aluetta oli tarjottu myös Helsingin kaupungille, mutta se ei kelvannut.

Tallbergilla oli ollut huvila saaressa jo parikymmentä vuotta. Hän suunnitteli saaresta puutarhakaupunkia, mutta suunnitelmaksi ideat jäivät. Sen sijaan huvila-asutus jatkui ja saarelle alkoi liikennöidä säännöllistä reittiliikennettä Drumsö -höyrylautta. Ja samalla saari myös sai suomenkielisen nimensä – Lauttasaari.

Wavulinien kartano ei koskaan ollut Tallbergin kotina tai asuinkäytössä, mutta hän perusti sinne kahvilan niin kesäasukkaita kuin talvisia ulkoilijoita palvelemaan. Vuosisadan vaihtuessa huviloiden määrä lisääntyi ja saarelle nousi myös ”mökkejä” – tavallisen väen kesäpaikkoja. Samalla yhteisöelämä lähti liikkeelle, nuorisoseura 1909 ja VPK 1916 – toki ruotsinkielisinä.

Kolmas vaihe vuodesta 1921 vuoteen 1935 kuvaa Lauttasaaren taajaväkistä yhdyskuntaa, kuten Helsingin pitäjän kunnanosan nimitys tuolloin kuului.

Taajaväkisellä yhdyskunnalla oli oltava järjestyssääntö, rakennusjärjestys, terveydenhoitojärjestys, ja sillä oli rajoitettu verotusoikeus. Tämä tarkoitti sitä, että Lauttasaari oli sen verran tiheästi ja vakituisesti asuttu, että se muodosti ”kunnan kunnassa”. Ja kun Huopalahdesta tehtiin kunta ja se erotettiin Helsingin pitäjästä, tuli Lauttasaaresta osa Huopalahden kuntaa.

Julius Tallbergin poika Gunnar Tallberg, jolle saari siirtyi isän kuoleman jälkeen, osallistui yhdyskunnan kehittämiseen aktiivisesti.

1930-luvulle tultaessa Lauttasaaressa oli yli tuhat vakinaista asukasta, vaikka saareen rakennettuihin kerrostaloihin olikin vaikea saada asukkaita – Lauttasaari oli saanut kieltolain aikana varsin epäilyttävän maineen salakuljetus- ja salakauppapaikkana. Saipa Lauttasaari tuolloin myös oman poliisiasemankin vuonna 1926.

Kerrostaloja alkoi nousta Lauttasaarentien varteen omakotitalojen viereen – samalla kartanon lehmikarja laidunsi lähipelloilla. Osittain kolmikerroksinen kansakoulu rakennettiin vuonna 1930.

Viimeinen luku kertoo, kuinka idylli katoaa. Saareen saatiin silta, joka avattiin vuonna 1935, ja suunnitelmat tien vetämisestä Kuusisaaren ja Lehtisaaren kautta kariutuivat saarten asukkaiden vastustukseen – jo tuolloin siis vastustettiin omalle takapihalle tulemista!

Kun lautta lakkasi liikennöimästä talvella 1936, alkoi myös linja-autoliikenne saareen ja Lauttasaari kytkeytyi kasvavaan Helsinkiin, johon se liitettiin uutena kaupunginosana vuoden 1946 alusta.

Taittajalla ja Graafisen ilmeen luojalla Satu Konttisella lienee ollut hankaluuksia sijoittaa kolmikieliset tekstit ja näinpä joillakin sivuilla on kolmea kieltä, joillakin taas kahta, myös fontit vaihtuvat kielittäin – hyväkö vaiko huono ratkaisu. Kuvien tekstit ovat selkeitä, nekin kolmella kielellä ja kolmella fontilla.

Mutta jälleen kerran pispalalaislukija olisi odottanut karttaa, mihin sijoittaa ainakin keskeiset paikat, jotka tekstissä ja kuvateksteissä tuodaan esiin.

Lassi Saressalo

Kirjaa voi tilata Lauttasaari-Seurasta: p. 010 387 7080
seura @ lauttasaari.fi  

Takaisin ylös