Sampo Purontaus: Kulttuuri, asuinpaikka ja kansalaisyhteiskunta

15.10.2015
 

FT Sampo Purontaus kirjoittaa kansalaisyhteiskunnasta: millainen on toimiva kansalaisyhteiskunta? Entä rakentava kansalaisuus? Mihin yhdistyksiä tarvitaan ja mitä niiltä voidaan vaatia?

Teksti pohjautuu Purontauksen puheenvuoroon Espoon Valtakunnallisilla kotiseutupäivillä 7.8.2015.

Kuva: Sirkku Purontaus
 

Kulttuuri, asuinpaikka ja kansalaisyhteiskunta

Taloudellista tehokkuutta painottavalla aikakaudella kulttuurin on kyettävä osoittamaan, että se luontaisesta matalatuottoisuudestaan huolimatta on yhteiskunnallisesti tuottavaa. Kulttuurin julkista rahoitusta onkin perusteltu Suomessa milloin alueellisen kilpailukyvyn lähteenä, milloin taloudellisilla heijastusvaikutuksilla. ”Terveyttä kulttuurista” -näkökulma taas korostaa taiteen ja kulttuurin hyvinvointivaikutuksia.

Yhteiskunnallisena hyötynä on noussut esiin myös kulttuuritoiminnan merkitys aktiivista kansalaisuutta rakennettaessa. Kulttuuriharrastukseen liittyvän yhteisöllisyyden on arveltu nopeuttavan kiinnittymistä asuinpaikkaan. Kuntalaisten kiinnittyneisyys – toisin sanoen kotiseututunne – taas on yhteydessä kuntalaisten asenteisiin kotikuntaansa kohtaan. Kiinnittyneet kuntalaiset ovat yleensä muita aktiivisempia, he uskovat edustukselliseen demokratiaan ja käyttävät äänioikeuttaan. Heillä on myös muita enemmän järjestöjäsenyyksiä ja he uskovat suorien vaikuttamiskeinojen tehokkuuteen.

Rakentavalle kansalaisuudelle onkin kysyntää. Koulutustason noustessa kansalaistaidoiltaan jatkuvasti pätevöityvä kansa suhtautuu yhä varautuneemmin kansalaisuutensa käyttämiseen. Aktiivisten kansalaisten sijaan meistä on kasvamassa parempaa palvelua vaativia asiakkaita. Politiikan ammattimaistuminen heikentää osallistumisaktiivisuutta. Yhteiskunnallinen keskustelu tai siinä tarjolla oleva rooli ei kiinnosta, ja yksilön yhteiskunnallinen toiminta saattaa ohjautua urille, jotka eivät olekaan yhteisöjen tai yhteiskunnan kannalta suotavia.

Toimiva kansalaisyhteiskunta tarvitsee niin kansalaisia kuin heidän yhteisöjään. Näyttää siltä, että julkisen sektorin uudistusten jälkeen hyvinvointivaltiota pidetään yhä enemmän yllä julkisen sektorin, yritysten, yhdistysten ja kansalaisten yhteistyöjärjestelyillä. Jatkossa yhteishallinta yhteiskunnan eri sektoreiden kesken korostuu myös kulttuurin kentillä, ja eri osapuolten vastuita myös taiteen rahoituksesta tarkastellaan uudelleen.

Kolmas sektori, järjestötoiminta nostaa tässä kehityskulussa merkittävästi omaa painoarvoaan – jos se siihen kykenee. Julkisen sektorin vähittäinen vetäytyminen kulttuuripalvelujen tukemisesta johtaa järjestökentän painoarvon nousuun, mutta myös ylikuormittumisen vaaraan. Harrastustoiminta alkaa käydä työstä ja omaksi iloksi käynnistetystä toiminnasta tuleekin puoliammattimainen vastuun paikka. Tämä vieraannuttaa toimijat siitä sisällöstä, joka heidät toi harrastuksen pariin, ja harrastustoiminta alkaa kärsiä.

Suomessa on eri alan järjestöjä noin 150 000. Merkittävä osa yhdistyksistä toimii paikallisesti, jolloin yhdistystoiminta on sisällöstä riippumatta kotiseututyötä. Niin kuoro, urheiluseura kuin kyläyhdistys tarjoavat mahdollisuuden rakentaa paikkakunta-identiteettiä ja luovat alueen asukkaille luontevia osallistumisen ja kohtaamisen paikkoja.

Kuntarakenteen murros asettaa myös kotiseututoimijat uuteen tilanteeseen. Kotiseututuntemukselle ja
-taidoille on uutta kysyntää. Vanhojen yhteisöjen tarinat ovat arvokkaita sisältöjä, kun uusien kuntien eri osia profiloidaan. Jokainen meistä haluaa olla jostain kotoisin. Mitä suurempaan yksikköön hallinnollisesti kuulumme, sitä varmempaa on erilaisten alarakenteiden syntyminen. Kylä tai kaupunginosa on kuntaliitoksen henkinen voittaja.

Voiko ihminen hyvin siksi, että hän on aktiivinen, vai voiko hän olla aktiivinen siksi, että hänellä menee hyvin? Tutkimukset ovat osoittaneet, että yhteiskunnallinen asema ja hyvinvointi ovat merkittäviä seikkoja kansalaisten arvioidessa suhdettaan kotikuntaansa. Tyytyväisimpiä ovat ne, joilla menee parhaiten ja he korostuvat myös kulttuuripalvelujen käyttäjinä. Mikäli jako menestyviin ja menestymättömiin kansalaisiin edelleen korostuu, on oletettavaa, että kuntademokratiaan ja yhteiskunnalliseen osallistumiseen kyynisesti suhtautuvien määrä kasvaa. Samalla myös esimerkiksi kulttuuriosallisuus keskittyy yhä pienemmälle kansalaisryhmälle.

Suorien tuottavuusvaatimusten sijaan kulttuuritoiminnan yhteiskunnalliset hyödyt on nähtävä heijastusvaikutuksina. Kulttuuritoiminnan taloudelliset tuotot tai terveysvaikutukset on vaikea todentaa numeerisesti. Kulttuuritoiminta onkin vahvimmillaan silloin, kun se hyväksytään ensisijaisesti yksilön elämän sisällön rikastuttajaksi ja yhteisöllisyyden areenaksi.

Kansalaisyhteiskunnan kannalta on tärkeää, että sen osapuolet löytävät uusia tapoja hyödyntää kansalaisten osaamista – asettamatta kansalaisia kohtuuttomiin haasteisiin harrastustensa kanssa. Harrastustoiminnassa on hyväksyttävä sille luonteenomainen ajallinen ja paikallinen vaihtelevuus sekä toimijalähtöisyys. Esimerkiksi kunnan voimakas vaikuttaminen järjestön toiminnan sisältöihin vieraannuttaa toimijoita yhteistyöstä. Harrastustoiminnan kääntäminen kohti bisnestä on tehtävä avoimesti ja toimijoita kuunnellen.

Järjestötoiminta ansaitsee arvostuksemme jo sillä panoksella, minkä se on yli vuosisadan yhteiskunnalle antanut. Tarjotessaan yksilölle pehmeän mutta tarttuvan pinnan kiinnittyä asuinseutuunsa ja yhteiskuntaan, järjestötoiminta tasaa yhteiskunnallisen eriarvoistumisen mukanaan tuomia epäkohtia yhteisössä.
 

FT Sampo Purontaus
Kirjoittaja on Kokkolan kaupungin kulttuuritoimenjohtaja ja Suomen Kotiseutuliiton hallituksen jäsen. Hän on tutkinut väitöskirjassaan suomalaisen kaupungin kulttuuripoliittista suunnittelua.

Versio tästä kirjoituksesta on julkaistu myös Vaarojen Sanomissa 30.9.2015.