Suomen kuntavaakunat

16.12.2013
Jussi Iltanen
Suomen kuntavaakunat –
Kommunvapnen i Finland
Maakuntien ja kuntien vaakunat keskiajalta nykypäivään –
Landskaps- och kommunvapnen från medeltid till nutid

Karttakeskus 2013, 208 s.

Takaisin Kirjamakasiiniin

Itsenäisyyden symbolit

Viime vuosien kuntaliitoksissa mielenkiintoisimmat ja emotionaalisimmat keskustelut ovat koskeneet uusien muodostuneiden kuntien nimiä ja vaakunoita. Vaikka juuri vaakunoita ei kunnissa ole juurikaan nähty – ja niiden selityksiä tunnettu vielä huonommin – ovat tunteet olleet kuumina. Usein on päädytty siihen, että kaksikuntaliitoksissa toisen nimi ja toisen vaakuna otetaan käyttöön. Joskus ei ole päästy yksimielisyyteen ja nimestä on tullut keinotekoinen, ja vaakuna on pitänyt kehittää uudelleen.

Vaakunat ovat kehittyneet Suomessa keskiaikaisista kaupunkien sineteistä, joiden aiheet otettiin kaupunkien symboleiksi 1800-luvulta alkaen. Vuodesta 1949 alkaen myös muilla kunnilla kuin kaupungeilla on ollut mahdollisuus ja oikeus hankkia itselleen vaakuna. Näin vuoteen 1969 tultaessa kaikilla Suomen kunnilla oli vaakunansa – osa toki oli jo kuntaliitosten myötä jäänyt pois käytöstä. Luovutetun Karjalan alueella ei kuntavaakunoita ehditty luonnollisestikaan ottaa käyttöön; vain Viipurilla, Sortavalalla ja Käkisalmella oli kaupunginvaakunansa. Sodan jälkeen ovat kuitenkin karjalaiset pitäjäseurat luoneet itselleen vaakunasymboliikan, joskaan niitä ei virallisesti ole kuntavaakunoiksi voitu tunnustaa.

Yhdessä Kuntaliiton kanssa on tietokirjailija, FM Jussi Iltanen keväällä 2013 julkaissut kokonaisteoksen Suomen kuntavaakunoista. Mukana ovat myös maakuntavaakunat. pitäjäseurojen vaakunat ja käytöstä poistuneet lääninvaakunat. ELY-keskuksille ei sen sijaan ole vielä vaakunoita kehitelty – onneksi.

Teoksen alussa kerrataan kaupunkien syntyhistoriaa ja siihen liittyen vaakunakulttuurin alkuaikoja ja vaakunakulttuurin syntyä. Jo 1860-luvulla venäläinen heraldikko Boris von Köhne laati ehdotuksen kaikkien senaikaisten Suomen kaupunkien vaakunoiksi, mutta ne eivät vakiintuneet käyttöön. Vanhoista kirkkopitäjistä alkoi kunnallislain myötä vuodesta 1865 muodostua kuntia, usein vanhat kirkkopitäjät jakautuivat kappeliseurakuntien rajoja noudattaen kunniksi ja viimeiset ”peruskunnat” syntyivät 1890-luvulla. Itsenäistymisen jälkeen alkoi myös uusien kuntien synty, mutta alkoivat myöskin liitosprosessit. Kuntia on aina tullut ja mennyt, kunnan osia on liitelty toisiin, prosessi on ollut jatkuva, eikä ehkä samalla lailla mieliä kuohuttanut kuin tämä viimeisin liitoskohu 2000-luvulla. Aiemmista kuntaliitoksista ks. mm. http://www.kunnat.net/fi/palvelualueet/kuntaliitokset/aiemmatkuntaliitok...

Nyt käsillä olevassa teoksessa on siis esitelty kaikki Suomen kunnat ja niiden vaakunat. Siis niiden, joilla oli vaakunaan mahdollisuus vuodesta 1949 lähtien. Teos jakautuu maakunnalliseen esittelyyn, kunnat ovat maakunnittain aakkosjärjestyksessä. Johdantotekstit ovat sekä suomeksi että ruotsiksi, jatkossa kuntien vaakunoiden esittely on kaksikielistä silloin, kuntavaakuna on vahvistettu kaksikielisenä tai ruotsiksi.

Perinteisten maakuntien vaakunoiden esittely aloittaa teoksen varsinaisen vaakunaosion. Kustakin kunnasta on lyhyt historiallinen esittely ja vaakunan alla on vaakunaselitys, vaakunan suunnittelijan tiedot ja vaakunan hyväksymispäivämäärä sekä hyväksyjä (kunnanvaltuusto, sisäasiainministeriö, Ahvenanmaan maakuntahallitus tai valtioneuvosto). Joissakin mukana on myös keisarin tai tasavallan presidentin vahvistamismerkintä. Siellä täällä on pieniä vaakunakulttuuriin tai niiden selityksiin liittyviä kuvia, esimerkiksi Kaarinan kunnan vaakunassa olevaa teiliratasta selventävä Caravaggion teos pyhästä Katariina Aleksandrialaisesta tai Hankasalmen vitsahankainta selventävä valokuva.

Vaakunaselitykset ovat taidetta sinänsä, heraldikkojen kieli ei tavikselle helpolla avaudu. Siksipä teoksen lopussa on lyhyt katsaus heraldiikkaan, ja myös vaakunatermistön selitykset. Ehkä olisin sijoittanut tuon sanastoin teoksen alkuun. Näin olisi ollut helpompi ymmärtää, mikä on oksakoro, kynsikoro tai turkiskoro, puhumattakaan kolkasta, vasensäteestä tai lakiopaalusta. Mutta hyvä näinkin. Loppusivuilla on lisälähteitä, hakemisto, kuvalähteet ja Suomen kuntakartta vuodelta 1943, jolloin kuntien määrä oli suurimmillaan. Paavo Liinaharjan graafinen suunnittelu ja taitto ovat ensiluokkaista työtä, Mikko Lantz on ollut mukana toimittamassa teosta ja virolainen (Printon) painojälki on erinomaista.

Teos antaa hienon kuvan paitsi vaakunakulttuurista, pikakatsauksen kuntahistoriaan myös näkymän menneisiin ja käynnissä oleviin kuntaliitoksiin. Ja mikä tärkeintä – se kertoo, että itsenäisyytensä menettäneiden kuntien symbolit ovat tallessa ja muuttumassa kotiseutuvaakunoiksi, kuten Kotiseutuliitto ja Kuntaliitto ovat toivoneetkin.

Kannattaa tutustua.

Lassi Saressalo

Takaisin ylös