Tikkala

Tarinaa kylästä, jota ei oikeastaan ole

Kirja-arvostelu 24.01.2018

Helin, Heikki: Tikkala. Korkea Veisu olemattoman kylän kunniaksi. Sysmän Tikkalan Nuorisoseura 2017. 512 s.

 

 

 

Takaisin Kirjamakasiiniin

Kun lähtee Sysmän kirkonkylältä koilliseen Hartolan suuntaan ja kääntyy ensimmäisestä tienhaarasta vasempaan, päästään seudulle, joka kartoilla esiintyy Tikkalan nimellä. Se ei ole eikä ole ollut varsinainen rekisterikylä, mutta sen talojen nimet yhdistetään Tikkalaan. Ei vähiten Tikkalan Nuorisoseuran ansiosta. Tästä olemattomasta kylästä, sen taloista ja ihmisistä ja muutoksesta on uutterana kotiseutukirjailijana ja erityisesti Sysmän menneisyyden ja nykyisyyden kuvaajana tunnettu Heikki Helin – kynämies jo ammattinsakin kautta – tuottanut reilun kaksikiloisen yli viisisataasivuisen A4-kokoisen kirjajärkäleen.

Tämä Sysmän koillisosan vakituisen asutuksen historia alkaa oikeastaan vuodesta 1894, jolloin senaattori Onni Schildt muutettuaan Sysmään päätti isänmaallisuuden innoittamana ”vapauttaa” rustholliinsa ja kolmeen rälssitilaansa kuuluneet, hänelle veronsa maksaneet torpparinsa. Vapautus tapahtui tarjoamalla torpille mahdollisuus itsenäistyä omiksi tiloikseen, jotka maksaisivat veronsa valtiolle eikä isäntätilalleen. Torpparien mahdollisuus lunastaa torppansa itselleen oli kovin edellä aikaansa – ei vähiten Hämeessä – varsinainen torpparivapautuslakihan säädettiin vasta itsenäisen Suomen aikana 17. heinäkuuta 1918. Schildtin toimenpiteen ansiosta syntyi nelisenkymmentä itsenäistä tilaa, joiden pinta-alat vaihtelivat 40 ja 1000 hehtaarin välillä. Nämä tilat tai talot, kuten Helin kirjoittaa, muodostavat nykyisin Tikkalan kunnanosan Sysmässä.

Kuten todettu, Tikkala ei ole varsinainen rekisterikylä. Sen on käytännössä tehnyt tunnetuksi vuonna 1916 perustettu Tikkalan Nuorisoseura. Itse asiassa perustamispäivä sattuu vuodelle 1916 ja vuosijuhlia vietettiin aina 6-loppuisena vuotena, mutta 50-vuotisjuhla pidettiin 1967. Seura nimittäin sai tuona vuonna nimekseen Tikkalan Nuorisoseura Pyrintö. Helinin teoksen ensimmäinen pääluku seuraakin nuorisoseuratyötä ja sen muutosta käytännössä sadan vuoden ajalta ja antaa selkeän ja monipuolisen kuvat siitä, mikä merkitys nuorisoseuralla oli paikkakunnan henkiselle kehitykselle ja yhteishengelle. Käytännössä kaikki nuorisoseuratyön eri menetelmät on Tikkalassakin kokeiltu, näytelmäkerhosta ja kansansivistävistä puhetilaisuuksista lausuntakerhoon, tanhuun ja lopulta urheilutoimintaan. Työmuodot seurasivat toisiaan ajan myötä, jotkut jäivät unhoon, jotkut taas elivät jääden sitten yhteiskunnan yleisen yhdistystoiminnan laman myötä vain harvojen harrastukseksi. Mutta nuorisoseura elää ja juhli satavuotisjuhliaan marraskuussa 2017. Helinin perusteellinen esitys perustuu vanhoihin vuosijuhlajuhlajulkaisuihin, muisteluihin, lehtijuttuihin ja ennen kaikkea valokuviin.

Seuraavat vajaat viisikymmentä sivua Helin omistaa Tikkalan kansakoulun historialle. Kansanopetus oli 1800-luvun alkupuolella kirkon järjestämää. Kun piispantarkastuksessa vuonna 1846 todettiin opetuksen huono taso, pyrittiin toimintaa tehostamaan perustamalla sunnuntaikouluja ja ns. kiertokouluja, joissa koulumestarit ja sittemmin kiertokoulunopettajat pitivät koulua periodeittain pitäjän eri puolilla. Vuoden 1858 kansakouluasetus velvoitti jokaisen seurakunnan ylläpitämään pyhä- ja pikkukouluja ja tarjosi mahdollisuuden perustaa varsinaisia kansakoulujakin. Vuonna 1989 annettiin koulupiiriasetus, joka määräsi, ettei koulumatka saanut olla viittä kilometriä pitempi, ja kunta jaettiin uusiin koulupiireihin ja Tikkalakin sai oman koulunsa vuonna 1910. Koulujen vähentämisen myötä myös Tikkalan koulu lakkautettiin vuonna 1999.

Kolmas osa teoksesta omistetaan lyhyille kertomuksille elämästä ja sen muutoksesta Tikkalan taloissa. Osansa saavat niin järjestöelämä kuin yksittäiset muistettavat henkilöt ja tapahtumat. Sotamuistoja ei tällaisessa kerrontaan perustuvassa teoksessa voi unohtaa – ne ovat merkittävä osa nykyisin jo pois menneen tai menevän sukupolven folklorea – niin rintamalla kuin kotiseudulla –jossa naiset ja lapset joutuivat ottamaan vastuuta elämisen mahdollisuuksien jatkumisesta. Osa jutuista on suoria lainauksia paikallislehdistä, lähteet on kiitettävästi muistettu mainita. Eikä unohtaa saa muutamaa ruokareseptiä, joita ehkä olisi syytä vieläkin kokeilla.

Kun vielä on kerrottu tuo yllä mainittu aiennettu torpparivapautus, lähdetään kiertämään talosta taloon, kerrotaan tilojen ja talojen historia, mainitaan niiden asukkaat ja elämisen muutokset. Uskottavaa on, että Helin on varmistanut, että hänen saamillaan henkilötiedoilla on lupa tulla julkisesti luettavaksi.

Vaikka kyseessä on Sysmän yhden kylän asutuksen taustoittaminen ja sen elämän kuvaaminen, keskeiseksi nousee se valokuvamateriaali, jonka Helin on saanut käyttöönsä. Valokuvien tekijänoikeudet ovat jossain määrin satunnaisia, mutta kuvat sinänsä ovat ulkopuoliselle lukijalle tekstejä arvokkaammat. On lähdettävä siitä, että ne kuvat joissa ei lähdettä ole mainittu, liittyvät otsikkonsa kontekstiin – siis perhealbumeihin tai Helinin omiin otoksiin. Eräässä mielessä teos on selkeä selailukirja, jota ei ole tarkoituskaan kahlata kerralla läpi. Elämisen ja teknologian muutos sadan vuoden ajalta, persoonalliset kuvat ihmisistä ja kuvat rakennuksista, juhlista, arjesta, surusta ja ilosta tarjoavat elämysmatkan sadan vuoden ajalta viime vuosisadan alkupuolelta nykypäivään. Helin on, mielestäni aivan oikein, päättänyt tehdä teoksesta mustavalkoisen, vaikka osa kuvista onkin ilmiselvästi värikuvista kopioitu. Erityisen kiinnostavia ovat vanhimmat valokuvat, joissa voi sanoa olevan jo taiteellista asettelua verrattuna uudempiin ”pönötyskuviin”.  Lasten luokkakuvat ovat todella oivallinen lähdemateriaali varsinkin, jos jaksaa seurata kuvien loogista etenemistä vuosiluokasta toiseen ja lasten kasvua, vaatteiden ja hiusmuodin muuttumista. Toivoa vain voi, että tämäkin Helinin kuvamateriaali, kuten aiempienkin teosten, on päätynyt joko museon tai kotiseutuarkiston kokoelmiin.

Helinin Korkea Veisu on nimeltään raamatullinen, mutta sisällöltään kohtalaisen kovaa etnografista kuvausta erään hämäläisen seudun elämästä yli sadan vuoden ajalta.

Lassi Saressalo

Tiedustelut: tekijältä (heikki.helin @ phnet.fi)