Tuiskulan torppareita

12.5.2014
Tuiskulan kyläyhdistyksen historiatoimikunta
Tuiskulan torppareita ja itsenäistä isäntäväkeä
Tuiskulan kyläyhdistys
2013
501 s.


Takaisin Kirjamakasiiniin

Torppareista tilallisiksi

Tuiskulan torpparikylä alkoi syntyä Köyliön kartanon maille 1400-luvulla Turun piispojen nautinnaksi. Kun Kustaa Vaasa otti kartanon haltuunsa vuonna 1545, siirtyivät lampuotitilat mukana. Lampuoti tulee käsitteestä landbonde, ja sillä tarkoitetaan taloa, joka on manttaaliin pantua kartanon maata ja metsää. Torppari taas oli vuokraaja, jolla oli määräala kartanon maata ja metsän käyttöön sovittu oikeus. Mäkitupalainen puolestaan oli tuvan ja perunamaan vuokrannut vuokramies. Käytännössä kaikki maksoivat vuokransa taksvärkkinä, päivätyönä ja tilan omina tuotteina, parseeleina.

Torpparilaki vuodelta 1918 toi näille vuokraviljelijöille itsenäisyyden. Valtio osti Köyliön kartanolta kaikkiaan 5250 hehtaaria maata ja näistä muodostettiin 253 itsenäistä tilaa, jotka maksoivat tilojensa hinnan valtiolle vähittäin. Tuiskulaan syntyi näin 70 tilaa, joista tämä kirja kertoo. Teoksen etuaukeamalla on hieno kuva joulukuun 5. päivältä vuonna 1923, jolloin näiden 253 tilan omistajille jaettiin lopulliset kauppakirjat. Mukana oli vakavia uusia isäntiä, vaimoväkeä ja jokunen lapsikin. Tilaisuus oli juhlallinen, minkä näkee miettivistä, mutta tyytyväisen näköisistä kasvoista. Vihdoinkin meillä on oma tupa ja oma lupa! Näistä prosesseista alkoi myös suomalaisten pakkomielle omaan omistusasuntoon myös kaupungeissa – ”toisten nurkissa ei eletä”!

Teos on noiden 70 tuiskulalaisen tilan matrikkeli, joka etenee talo talolta neljän Tuiskulan keskustaan johtavan tien vartta. Näin lukija pysyy koko ajan kartalla, jota kylläkään ei nykypäivältä ole, on vain kyläkartta vuodelta 1688. Sukututkija Kalevi Salmi on selvittänyt laajalti tilojen asukkaiden taustat torppien perustamisesta nykypäiviin. Tekstiä keventämään on koottu runsaasti kertomuksia henkilöistä, tapahtumista ja erilaisista sattumuksista, jotka toki kuvaavat aikaansa ja antavat paikallisväriä teokseen, joka muuten ehkä olisikin ollut hieman yksitotinen.

Matrikkeli- ja sukutietojen sekä kertomusmateriaalin rinnalla kulkee vielä kuvitus, joka ei – kuten tekijäryhmäkin toteaa – noudata mitään varsinaista logiikkaa, onpahan vain poimintoja asukkaiden kotialbumeista. Valitettavasti tässäkään teoksessa ei ole muistettu varustaa kuvia tekijänoikeuksien mukaisilla viitteillä, kuvat ovat pääosin Köyliön valokuvat -arkistosta, mutta kuitenkin.

Teoksen lopussa on hakusanasto, jossa on kolme saraketta. Talon nimi (pitää sisällään muitakin kuin vanhat torpat, lampuodit ja mäkituvat, mm. Osuuspankin ja -kaupan, myllyn, kesäasuntoja jne.). Toinen ja kolmas sarake ovat vaihtaneet paikka, sivunnumeron tilalla on ”huomattavaa” -tekstejä ja päinvastoin.

Mielenkiintoisesti tässä teoksessa yhdistyvät talojen historiatiedot, asukkaiden sukutiedot ja kotiseutukerronta. Sopivasti juuri, kun Kotiseutupäivillä Hämeenlinnassa käsitellään kotiseutukirjallisuuden ja sukututkimuskirjallisuuden välistä harmaata aluetta.

Tärkeä kirja tuiskulalaisille ja hieno lisä Köyliön mikrohistoriaan.

Lassi Saressalo

Takaisin ylös