Tutkija kaipaa tietoja paikkakuntanne historiallisista mestauspaikoista

1.8.2016

Historialliset mestauspaikat tutkimuksen kohteena,
paikallisyhdistysten tietoja pyydetään

Tutkija Mikko Moilanen kaipaa kotiseutuyhdistysten tietoja siitä, missä määrin eri yhdistysten toimialueilla tunnetaan mestauspaikkoja. Samalla kartoitetaan, sisältyykö yhdistysten arkistoihin perimätietoa ja tarinoita mestauksista, mestauspaikoista ja pyöveleistä. Pienetkin vihjeet otetaan mielihyvin vastaan. Suomen Kotiseutuliitto on lupautunut yhteistyöhön asian tiimoilta.

Aineistoa ja vinkkejä voi toimittaa osoitteeseen
Mikko Moilanen, Volantie 1 C 10, 91500 Muhos
puh. 045-651 8192
sähköposti: mikkotap.moilanen @ gmail.com

Taustaa aiheesta ja tietoa mestauspaikkojen tyypillisestä sijainnista

Tuomitut tuli rangaista sillä paikkakunnalla tai sen käräjäkunnan alueella, jossa rikos oli tehty. Kussakin käräjäkunnassa – yhden tai useamman paikkakunnan muodostama alioikeuden toimipiiri – oli vähintään yksi mestauspaikka varattuna mestaus- tai hirttotuomion toimeenpanemiseksi. Paikka valittiin pitäjänkokouksessa, kihlakunnankäräjillä tai raastuvanoikeudessa. Kun isännät olivat päässeet paikasta yksimielisyyteen, pitäjänkokouksen päätöksen vahvisti maaherra.

1600-luvulla kuolemantuomiot pantiin täytäntöön kaupunkien toreilla ja pitäjien kirkkomäellä. Seuraavalla vuosisadalla mestauspaikat monesti väistyivät asutustaajamien ulkopuolelle muutaman kilometrin päähän. Syynä oli yleensä se, että maa-ala tarvittiin muuhun hyötykäyttöön: kaupungeissa asuin- tai kauppatonteiksi, maaseudulla viljelykseen. Aikaa myöten ihmiset alkoivat saada tarpeekseen mestauspaikan irvokkaista tunnelmista hajuhaittoineen.

Valistusajan hengessä alettiin kuolemanrangaistuksen alettiin suhtautua kielteisesti eikä teilinpuissa roikkuvia tuomittujen jäännöksiä haluttu asujaimiston silmien alle. Silti 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa oli yleistä sekin, että kuolemanrangaistukset pantiin jälleen toimeen kirkkojen ja hautausmaiden tuntumassa – ainakin silloin, kun tuomioon sisältyi ruumiin hautaaminen. Siunattuun maahan ei ruumista voitu laskea, mutta sen tuntumaan kuitenkin, yleensä hautausmaan pohjoispuolelle.

Esivalta piti 1700-luvulla edelleen kiinni rangaistusten pelotevaikutuksen vaatimuksesta. Vaikka mestauspaikkoja siirreltiin syrjemmäs taajamista, niin ne sijoitettiin yleisten kulkuteiden varsille johonkin ympäristöstä erottuvaan paikkaan. Näitä olivat paitsi valtamaantiet myös pienehköt saaret yleisten vesireittien varsilla. Teilinpuut pystytettiin muutaman kymmenen metrin päähän tienreunasta ja saarten sille puolelle, josta venekunnat kulkivat.

Matkaa taajamaan oli yleensä puolesta kilometristä muutamiin kilometreihin. Yli kymmenen kilometrin siirtoihin ei ollut tarvetta. Matkan pituuden ja sijaintipaikan määräsi se, mistä löytyi lähin käräjäkuntaan kuuluva joutomaa-ala.

Joskus mestauspaikka voi löytyä kahden pitäjän rajalta tai teiden risteyksestä. Tätä on selitetty pyrkimyksellä estää mestatun kummittelu tai sielun palaaminen ihmisten ilmoille. Vanhojen uskomusten mukaan kuolleet jäävät pyörimään rajamaan vangeiksi osaamatta palata takaisin niille sijoille, jossa asuivat eläessään. Kansa uskoi myös niin, että äkkikuoleman kokenut sielu jää tuonpuoleisessa jonkinmoiseen välitilaan. Ja kaulan katkaisu jos mikä on äkkikuolema: oli pelättävissä rikoksentekijän haamun voivan jäädä mestauspaikalle kummittelemaan.

Asiakirjoista ei tukea tälle olettamukselle löydy. Selitys voi olla arkisempi ja maanläheisempi: pitäjien rajamaat olivat asumattomia eivätkä vielä kenenkään intresseissä. Kun muualla ei vapaata tilaa löytynyt, niin pitäjänrajat näin valikoituivat paikoiksi, joissa pyöveli harjoitti karua työtään.

Rangaistuksen pelotevaikutus oli suurimmillaan silloin, kun tuomion täytäntöönpanoa olivat näkemässä rikoksentekijälle tutut ihmiset. Kotikylään asti ei rikoksentekijää läheskään aina tuotu rangaistustaan kärsimään, vaan se tapahtui sen käräjäkunnan vakiintuneella mestauspaikalla, jonka alueella rikos oli tehty. Yhtä käräjäkuntaa tai hallintopitäjää varten riitti yleensä yksi mestauspaikka.

Löytäminen haastavaa

Mestauspaikat luetaan Suomessa kiinteiksi muinaisjäännöksiksi. Meillä ei juurikaan ole kartoitettu historialliseen aikaan sijoittuvia teilaus- ja mestauspaikkoja. Museoviraston muinaisjäännösrekisteriin niitä sisältyy kymmenkunta, joista kolme sijaitsee Pohjanmaalla (Kalajoki, Kokkola ja Kurikka) (Muinaisjäännösrekisteri 15.10.2015). Kokkolan Galgbacken on inventoitu vuonna 2007, mutta arkeologisia kaivauksia ei sielläkään ole tehty.

Kohteiden paikallistamiseen ja niissä toimeenpantujen mestausten selvittämiseen voidaan hyödyntää käräjäpöytäkirjoja, lääninhallitusten arkistoja, vanhoja karttoja, paikallishistorioitsijoiden asiantuntemusta, seurakuntien haudattujen luetteloita ja väkilukutauluja sekä perimätietoa. Tarinoiden ja asiakirjojen antamat vihjeet on varmennettavissa arkeologisin menetelmin. Käräjäkuntia ja raastuvanoikeuksia oli maassamme tuona aikana alun kolmatta sataa. Kun lähes jokaisessa oikeuspiirissä oli mestauspaikkoja yksi tai kaksi, niin kokonaismäärä nousisi karkeasti laskien välille 250-350.

Lähtökohtaisen ongelman kartoitukseen ja inventointiin tuo se, että mestauspaikkojen sijaintia ei tunneta riittävän tarkasti. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa arkistoitu perimätieto nimeää niitä kymmenittäin, mutta vain yksittäistapauksissa riittävällä tarkkuudella. Tarkka paikantaminen vaatisi tuekseen perimätiedon ohella kirjallisia lähteitä tai arkeologisen tutkimuksen tuloksia. Vain kourallinen mestauspaikkoja – tai niiksi arveltuja - on merkitty Suomessa maastoon. Osaan on pystytetty niissä toimeenpannuista mestauksista kertovia kylttejä teksteineen ja piirroksineen.

Aikaa viimeisistä mestauksista on kulunut kohta parisataa vuotta ja merkit maastosta lähes poikkeuksetta hävinneet. Mestaukseen vivahtavaa esineistöä tai rakenteita niiltä ei maastosta ole löydetty, mikä on ymmärrettävää. Puurakenteet ovat aikoja sitten lahonneet näkymättömiin ja rautaesineet lienee keräilty muihin tarkoituksiin tai hautautuneet kasvillisuuden ja humuskerroksen alle.

Mestauspaikkojen löytäminen on haastavaa paitsi sen vuoksi, että aikaa viimeisistä mestauksista on kulunut paljon mutta myös siksi, että mestauspaikan rakenteet nähtävästi hävitettiin tarkoituksella kunkin toimituksen jälkeen. Tällä pyrittiin siihen, etteivät taikauskoiset ihmiset pääsisi varastamaan taikakaluikseen puukappaleita, hirttoköysien pätkiä, raaspiikkejä tai muuta sellaista. Näin meneteltiin muun muassa Limingan mestauspaikalla heinäkuussa 1788.

 

Kartoitusprojekti 2015-2016

Moilanen on kolmen vuoden ajan selvittänyt Suomen pyövelilaitosta 1600-1800-luvuilla. Mestauspölkylle päätyvien rikostapausten lisäksi hän on kiinnostunut tietämään, millaisia olivat tuon aikakauden lääninpyövelit, miten he virkaansa päätyivät ja miten siinä pärjäsivät. Lisäksi tavoitteena on ollut suuntaa-antavalla tarkkuudella kartoittaa eri puolilla Suomea olleita mestauspaikkoja.

Mestauspaikkoja on jäljitetty samoista alkuperäislähteistä kuin rikostapauksiakin. Keskeisimpiä niistä ovat oikeuslaitoksen arkistot, pitäjänkokousten pöytäkirjat, lääninhallitusten arkistot sekä Kansanrunousarkisto. Olemassaolevista julkaisuista tärkeimpiä ovat olleet pitäjä- ja maakuntahistoriat. Vaikka oikeudenhoitoon ei niissä kovin syvällisesti paneuduta, niin mestauspaikoista löytyy - yleensä perimätietoon pohjautuen – yksittäisiä mainintoja. Harvakseltaan tietoa mestauspaikasta sisältyy myös seurakuntien kuolleiden luetteloihin ja väkilukutauluihin.

Selvitys kohdentui aluksi Pohjanmaan lääniin ja siitä myöhemmin erotettuihin Oulun ja Vaasan lääneihin. Tuolta alueelta on voitu jäljittää lähes kaikki mestauspaikat vähintään suuntaa-antavalla tarkkuudella.

Muun Suomen mestauspaikkoihin ei ole voitu panostaa yhtä intensiivisesti ja suurin osa niistä on vielä löytämättä. Tarkoitus on  käydä läpi Nimiarkiston kokoelmat ja Kansalliskirjaston aihepiiriä koskevat arkkiveisuluettelot. Selvityksen tulokset julkaistaan kirjan muodossa vuoden 2017 aikana.