Uusikaupunki

20.6.2013
Petri Lavonen
Uusikaupunki
Uudenkaupungin historiaa sotien jälkeen ja kasvun vuosikymmeninä
k&h-tilauskirjat, kulttuurihistoria, Turun yliopisto, 2012
294 s.

Uusikaupunki

Nukkui syvää unta vielä 1950-luvulla. Heräsi, nukahti, heräsi ja näköjään pysyy hereillä. Näin voisi luonnehtia Uuttakaupunkia, jonka historiaa FM Petri Lavonen on tarkastellut tilaustutkimuksena. Taustalla oli kaupunginvaltuuston päätös vuodelta 2005, jonka mukaan kaupungista pitäisi kertoa uusille sukupolville ja vieläpä niin, että kerronta olisi kiinnostava. Perustettiin historiatoimikunta, joka teki ilmeisen viisaan päätöksen ja tilasi teoksen asiaan vihkiytyneeltä Turun yliopistolta ja sen kulttuurihistorian oppiaineelta. Näin saatiin yhteen tietovarasto kaupungin puolelta ja osaamisvaranto yliopistosta. Olisihan Porissakin ollut Turun yliopiston osaamista, mutta ehkä turkulaisuus houkutti enemmän.

Lavonen ja hänen tukenaan professori Hannu Salmen johtama asiantuntijatyöryhmä Silja Laine ja Tapio Onnela lähtivät liikkeelle murtamaan paikallishistorian kirjoittamisen kaanonia. Ja melkein siinä onnistuvatkin. Tokihan nytkin tietoaines rakentuu historialliselle aikajanalle, mutta pois ovat jääneet sinänsä tärkeät, mutta lukijalle ikävät kunnallispoliittiset katsaukset luottamushenkilöluetteloineen ja muine byrokratian tunnuspiirteineen. Sen sijaan kaupungin muutosprosessia pyritään seuraamaan ja seurataankin ikään kuin asukkaiden silmin. Tokihan siellä täällä kunnallispolitiikka kulkee mukana, onhan yhteiskunnan kehittäminen demokraattista päätöksentekoa ja Uudenkaupungin tilanteessa reagointia oikeaan aikaan oikealla tavalla.

Kaupunki lähti kehittymään maailmansodan jälkeen, alettiin kehittää infrastruktuuria uudenaikaista kaupunkia ja sen asukkaita varten, otettiin vastaan uudet asukkaat Karjalan siirtoväestä ja samalla uudistuvat taloudellisen infrastruktuurin myötä pääasiassa lähialueiden maalaispitäjistä. Tehtiin kuntaliitoksia: kutistunut maalaiskunta yhdistettiin kaupunkiin vuoden 1969 alusta, elinmahdollisuutensa kadottanut mutta ydinvoimalan sijoituspaikaksi valikoitunut Pyhämaa vuonna 1974 ja Lokalahden ja Uudenkaupungin hankauksia synnyttänyt liitos toteutui vuonna 1981. Viimeisin kuntaliitos toteutettiin vuonna 1993, kun Kalanti ja Uusikaupunki yhdistivät voimansa. Tämän päivän lukija seura mielenkiinnolla näitä erilaisia kuntaliitoksia eikä voi olla toteamatta kuinka kipeää ne saattavat tehdä, mutta miten niistäkin selvitään ja paikalliset identiteetit kaikesta huolimatta pyrkivät säilymään.

Kuntaliitoksethan eivät ole tämän teoksen pääasia. Mutta ne kertovat kuitenkin paljon siitä, mitä pienille naapureille tapahtuu kun aluekeskus alkaa kehittyä ja imeä väestöpohjaa naapureista. Pyhämaa olikin erikoistapaus, ei tuhannen ihmisen kunta olisi pystynytkään ottamaan vastaan jättimäistä ydinvoimalahanketta.

Kaiken takana oli kuitenkin niin valtakunnan kuin maakuntatason taitava teollisuus- ja yrityspolitiikka. Telakkateollisuus kehittyi ja Uusikaupunki nappasi Turulta kemian teollisuuden ja lopulta saavutti sinänsä uskomattoman tuloksen – hankki autotehtaan. Sen tuotanto tosin on vaihdellut, mutta kertoo kuitenkin, että innovatiivisella otteella saadaan suuria aikaan. 1990-luvun lama toi matalapainetta myös Uuteenkaupunkiin, mutta vaikuttaa siltä, että selkeä neljännesvuosisadan nousujohteinen prosessi 1960-luvulta toi mukanaan myös turnauskestävyyttä, joka tarjoaa mahdollisuuden etsiä uusia haasteita uudellakin vuosituhannella.

Näiden suurten muutosten vaikutuksesta myös pieni kulttuuri kehittyi. Rakentaminen muutti kulttuuriympäristöä, mutta tuotti samalla asuinalueita ihmisen elää ja toimia. Kulttuurielämä lähti liikkeelle Crusell-viikkoineen, urheilutoiminta kehittyi koripalloineen ja Uudestakaupungista muotoutui kehityksen myötä eittämätön Vakka-Suomen veturi.

Petri Lavosen teksti on sujuvaa ja oivaltavaa. Hän rakentaa suurta linjaa, mutta samalla kuvaa kehitysprosessia ihmisen silmin. Hyvä niin. Hänen apunaan työskenteli Suvi-Sadetta Kaarakainen, joka on tehnyt melkoisesti töitä mm. monimutkaisten kuntaliitosprosessien eri vaiheiden selvittelyssä. Historiahankkeen sihteeri, museonjohtaja Mari Jalava on tarjonnut menestyksekkäästi apuaan erityisesti kuvatoimituksen osalta. Teoksessa ei ole viitejärjestelmää, mikä lieneekin nykytrendi, lähdeaineisto on kyllä ammattimaisesti esillä ja kuvatiedot tallella. Henri Terhon layout on rauhallinen, kuvatekstit ja kainaloartikkelit erotellaan keltaisilla palkeilla, mikä antaa lisäväriä. Taaskin allekirjoittanutta hieman kaihertaa se, että mustavalkoiset ja värikuvat ovat samalla sivulla. Tämä mielestäni tuo epätasapainoa tyyliin. Ja olisiko ollut liikaa tarjota lukijalle kaupungin kartta?

Voisi sanoa, ettei historiankirjoitus tällaisenaan ole lainkaan ikävää!

Lassi Saressalo

Kirjaa voi ostaa Turun yliopiston verkkokaupasta osoitteesta: https://utushop.utu.fi/