Vahdon vasikat

26.8.2013
Turkka Myllykylä (toim.):
Vahdon vasikat
Sananparsia ja jutunpätkiä Vahdolta

Vahto-seura 2012
39 s.

 

Takaisin Kirjamakasiiniin

Veistelevät vahtolaiset

Vahto-seuran logossa on vihreällä pohjalla kruunatut V ja S sekä vasikka ja viikatteenterä, jossa vuosiluku 2003. Siitäpä lienee peräisin tämän pikkuisen, mutta mehevän julkaisun nimikin. Vahtolaisia on naapureissa kutsuttu vasikoiksi. Tämä johtuu ilmeisesti asukkaiden pirteästä olemuksesta ja uteliaasta luonteenlaadusta. Näin toteaa Vahto-seuran puheenjohtaja Turkka Myllykylä, joka on toimittanut vahtolaisten sananparsia, kaskuja, anekdootteja ja pikkukertomuksia vuosien ja vuosikymmenten takaa.

Mielenkiintoista on murteen säilyminen ainakin jossain määrin. Kyllä vahtolaisen puheenparren erottaa, se kuuluu lounaismurteisiin ja niiden pohjoisen ryhmän maskulaiseen alaryhmään. Mutta pohjoisosassa pitäjää kuuluu jo hämäläisvaikutus. Tänään yleiskieli on luonnollisesti muuttamassa perinteistä puheenpartta, mutta kyllä vahtolaisen naapureista erottaa – sen verran paikallisuutta on säilynyt ja nuotti – niin se nuotti!

Sitähän ei valitettavasti kirjoitetusta tekstistä näe eikä Vahto-seura oivaltanut, että murrenäytteistä saisi aika edullisesti cd-levyn kirjan liitteeksi. Ja puhenäytteitä olisi varmaan omasta takaa, ja jos ei olisi, voisi näytteitä kysellä Kotimaisten kielten keskuksen Suomen murteiden arkistosta tai Turun yliopiston suomen kielen lauseopin arkistosta.

Mutta hyvä näinkin. Kirjasen alussa on mielenkiintoinen näyte: Enne muina oli ussematte ihmiste eläminen hyví yksiŋkertast ja kööhä. Lapsilka ei ollu ai oikke mittä roitei yllä panna. Isä ja äiti sit vaaŋ kävép pyhäsiŋ kirkos ja lasten täyðy jääðä kottik keskenäs.
Näyteessä on kaksi mielenkiintoista yksityiskohtaa: sananloppuinen ŋ-äänne k-konsonantin edellä tunnetaan lounaismurteissa laajemminkin ja se markkeerataan puolikarkeassa tarkekirjoituksessa ng -äänteenä ja on kuultavissa edelleenkin. Sen sijaan dentaalispirantti ð (äännetään kuten englannin th) on käytännössä kadonnut – se lieneekin lainaa Euran seudun murteelta tai edustaa todella vanhaa murremuotoa. Itse olen kuullut sitä Tornionjokilaaksossa ja Ruijassa Pyssyjoen kylässä.

No nämä ovat muistumia suomen kielen oppitunneilta Turun yliopistossa, jossa murteita pyrittiin teoreettisesti analysoimaan. Itse kirja on luonnollisesti kovin vahtolainen. Kertomukset liikkuvat lähipiireissä ja niiden henkilöinä ovat paikalliset – useimmiten jo edesmenneet henkilöt. Juttujen, sanomusten ja sananparsien sekä wellerismien maailma liikkuu vankasti varsinaissuomalaisessa talonpoikaiskulttuurissa, tavataan nuoria riiuureissuilla, viinamäen miehiä omissa sakeissaan, köllejä naapurikylistä ja naapureiden köllejä vahtolaisista. Itse viime vuosikymmenet Kosken Tl:n murretta ja juttuja kuulleena löydän teksteistä elävää varsinaissuomalaista huumoria, itsensä vähättelyä ja pientä naapuripilkkaa – hyväntahtoisessa mielessä useimmiten. Vaahteran Ahti antoi kuskille ohjeet, minne kuorma piti Ruskolla viedä. ”Talo on samalla puolella tietä, kun Ruskon poliisi asuu, mutta tien toisella puolella.”

Nämä paikalliset murrekertomukset, tarinat ja sanomukset ovat eläneet ihmisten muistissa ja olleet selvää informaatiota, joilla on välitetty suhdetta muihin – ihan vain hyväntahtoisesti. Kun lapsi laittoi kenkänsä vääriin jalkoihin, saatettiin tokaista: Toine menee hakemaa Lemust leipää ja toinen Maskust makkaraa!

Mielenkiintoinen on myös 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta peräisin oleva Vahdon poikain laulu – rekilaulu – jossa tarkastellaan Vahdon ja Paattisten poikain mahdollisuuksia flikan viereen päästä. Ja tuntuivat Paattisten flikat olleen omia parempia.

Kirjan kuvitus koostuu mustavalkoisista (yhtä värikuvaa lukuun ottamatta ja sekin aika turha kuva) valokuvista ja Vilho Suurhaskon piirroksista, jotka keventävät taittoa. Kirja on toteutettu Museoviraston taloudellisella tuella.

Valitan sivun 30 kuvaa – siinä väärä resoluutio pilaa kokonaisuuden.

Lassi Saressalo

Takaisin ylös