Viipurin raitiotiet

31.10.2013
Per Rickheden
Viipurin raitiotiet
Viipurin suomalais-ruotsalais-neuvostoliittolaisten raitioteiden 1912–1957 muistolle

Kustantaja Laaksonen
Helsinki 2013
163 s.

Takaisin Kirjamakasiiniin

Ratikalla Viipurissa

Ratikkaa puuhataan innokkaasti niin Turkuun kuin Tampereellekin. Turussa sellainen oli pitkään – itsekin opiskeluaikoinani sellaisella kuljin, Tampereella oli vastaavasti rollikka, johdinauto. Turkulaiset luopuivat ratikastaan vuonna 1972. Ja tamperelaiset rollikastaan vuonna 1976. Helsingin ja Turun lisäksi siis myös Viipurissa oli raitiotie liikennevälineenä. Tämä on suosittu knoppikysymys pubivisassa – missä suomalaisissa kaupungeissa oli tai on raitiotie.

En tiedä, miksi Rickheden on kiinnostunut raitioteistä. Ja juuri Viipurin. Ehkäpä siksi, että Viipuria sähköistettäessä vuodesta 1908 alkaen kilpailivat urakasta saksalainen AEG ja ruotsalainen ASEA. Kun kilpailu ei oikein ratkennut päättivät yritykset jakaa tarjouksen ja muodostivat seuraavina vuosina hyvin toimivan kartellin! Kaupungin sähköistämisen yhteydessä nousi esiin myös ajatus sähköraitiotiestä, jota alettiinkin rakentaa vuonna 1911. Liikenne alkoi ensimmäisellä yhteysvälillä, Papulan ja Turun sillan välillä 21. syyskuuta 1912. Liikennöinti jatkui käytännössä talvisotaan, väliaikaisesti vuonna 1940 – nyt neuvostoliittolaisena – ja jatkosodan aikana vuosina 1941–1944. Viimeisin vaihe kesti vuodesta 1946 vuoteen 1957, jolloin koko laitos purettiin. Vain kannatinjohtojen kiinnikkeet talojen seinissä ja rapistunut vaunuhalli ovat tänä päivänä kertomassa viipurilaisesta raitiovaunukulttuurista.

Teos on siis ennen kaikkea raitiotiehistoriaa. Kirjan alussa käydään pikaisesti läpi Viipurin historiaa, onhan kirja ilmestynyt ruotsalaista lukijakuntaa silmälläpitäen, joka ei välttämättä tiedä Viipurista sen enempää kuin sinne siirretyt neuvostoihmiset maailmansodan jälkeen. Mutta hyvähän suomalaisenkin on muistaa, että Viipuri oli ruotsalainen linnoitus ja kauppapaikka aina vuoteen 1710, jolloin se joutui Venäjän alaisuuteen. Kaupunki palautettiin Suuriruhtinaskunnan alueeseen vuonna 1812 (siis periaatteessa edelleen osaksi Venäjää), oli itsenäisen Suomen toiseksi suurin kaupunki vuodesta 1917 vuoteen 1940, neuvostokaupunki 1940–1941 ja taas suomalainen 1941–1944, mutta jäi sitten Neuvostoliitolle, nykyiselle Venäjälle vuonna 1944. Tämä ei kuitenkaan vähennä kaupungin suomalaisuutta, väestö oli pääsääntöisesti suomalaisvoittoinen, aina neuvostoaikaan asti. Viipuri tunnettiin kaupunkina, jossa puhuttiin suomea, ruotsia, venäjää, saksaa ja jiddishiä ja karjalaisten omana iloisena pääkaupunkina, mikä heijastanee itsenäisen Suomen aikoja.

Mutta raitiotiet. Teos seuraa raitioliikenteen kehittymistä, tarjoaa tekniikkaa, linjakarttoja, matkalippukopioita, kalustoa, muisteluja, lehtileikkeitä ja ennen kaikkea väläyksiä eri aikojen Viipurista. Mukana on myös matkustamisohjeita ja sääntöjä, sekä suomalaiselta että venäläiseltä ajalta.

Vaikka ei välttämättä olisikaan hirveän kiinnostunut raitiotietekniikasta ja vastaavasta, on kirjan hedelmänä ja suurena antina suuri joukko valokuvia entisestä Viipurista. Vaikka niissä käytännössä kaikissa on mukana raitiotievaunu tai kiskot, kannatinjohtojen tolpat tai raitiotieläiset ja raitioteiden rakentajat, ovat ne Viipurifaneille vuorenvarmasti mieltä herkistävää katseltavaa. Kuvakavalkadi ulottuu historiallisen linnan kuvista ja viipurilaisista symbolikuvista aivan herkullisiin yksityiskohtiin viipurilaisista miljöistä, joissa vanhat saksalaiset ratikat kulkevat honteloita raiteitaan, jotka vaihtuivat sodan jälkeen itäsaksalaisiin vaunuihin. Kun katselee sivun 60 pönöttäviä kaupunginvaltuutettuja, mielenkiinto vaihtuu pikaisesti raitiotievaunun osoitekylttiin Kolikkoinmäki–Papula. Paikantamista Viipuria tuntemattomalle auttavat etu- ja takakannen kartat sekä tekstisivujen reittikartat. Joissain kuvissa mainostetaan A. Pursiaisen leipomoa, jossain taas Viipurin rinkeliä, jossain lokakuun vallankumouksen 38-vuotisjuhlaa Kannaksenkadun talon räystäällä. Kaikissa kuvissa on myös tarkka osoite ja neuvostoajan kadunnimissä kuljetetaan mukana myös suomalaista entistä nimeä.

Teoksen graafinen asu on selkeä, toteuttajana Ateljé Hunting Flower AB, kuvien taso on alkuperäiset huomioon ottaen hyvä toteuttajana Friska Tryck AB. Kirjan tekstin on Mikko Laaksonen kääntänyt suoraan ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta, ruotsin- ja venäjänkieliset lähdetekstit on käännetty nykysuomeksi.

Ilman Kustantaja Laaksosen pelisilmää, tämä teos olisi voinut jäädä suomalaiselle lukijakunnalle vieraaksi. Kiitoksia!

Lassi Saressalo

Takaisin ylös