Volgan mutkasta Siperiaan

12.11.2012
Ildikó Lehtinen
Volgan mutkasta Siperiaan –
Sukulaiskansat tämän päivän Venäjällä

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1360 / Tieto
190 s.

Takaisin Kirjaesittelyt 2012

Katoavatko sukulaiskansat ?

Ennen he olivat syrjäänejä, tšeremissejä, ostjakkeja, voguleita – nyt komeja, mareja, hanteja, manseja. Suomalainen ja kansainvälinen tutkimus alkoi 1960-luvulta lähtien käyttää suomalais-ugrilaisista kansoista heidän omakielisiä nimityksiään. Ihan niin kuin Suomessa ja Ruotsissa luovuttiin lappalaisista ja Norjassa finn-nimikkeestä tarkoittamassa saamenkansaa.

Käsillä oleva kaunis ja hyvin kirjoitettu ja toimitettu teos kertoo nimen omaan etäsukukansoista, kansoista, jotka elävät kirjan otsikon mukaisesti Venäjällä alueella, joka ulottuu Moskovan itäpuolelta Uralille ja vielä kauemmaksi itään aina Ob-joen seutuville taigaan, metsätundraan ja tundralle. Idemmäksi ja kauemmaksi ei tällä kertaa mennä, ugrilaiset kaukosukulaisemme vain käväisevät mukana – nenetsit, selkupit ja muut pienkansat. Ja lähisukulaisista kerrotaan niin ikään ohimennen, lähinnä Sirkka Saarisen kieliartikkelissa, joka toteaa sen surullisen tosiasian, että karjalan kielen käyttäjien määrä laskee ikävän radikaalisti, inkeroiset ovat reilussa kymmenessä vuodessa sulaneet pariksi sadaksi ja vatjaa äidinkielenään oppineita on vain ”muutama”. Kyösti Lallukka lisää ikävää todetessaan, että käytännössä kaikkien sukulaiskansojen väkiluvun suhteellinen muutos on aleneva lukuun ottamatta manseja ja hanteja – pienkansoja, joiden etninen strategia on kasvattaa tilastollista väestömäärää elinkeinopoliittisista syistä – kannattaa olla poronhoitaja öljy- ja kaasualueilla ja ilmoittautua etniseen kategoriaan etuuksien saamiseksi.  Mutta silloin puhutaan vain kymmenestä ja paristakymmenestä tuhannesta – eikä välttämättä edes etnisyydestä.

Sukulaiskansojen alamäki alkoi neuvostovaltion kehittymisen myötä. Maatalousyhteisöissä kävi kato kollektivisoinnin myötä, kaupungit vetivät työvoimaa ja venäläistyminen alkoi. Vainoajat kohtelivat kansoja kylmästi, separationalismisista pyrkimyksistä sai helposti syytteen ja kiihkossaan neuvostovalta haki salaliittoja, kuten Paula Kokko kirjoituksessaan suomalais-komilaisen miehen kohtalosta Venäjän vankileirikierteessä kertoo.

Mutta etnisyys säilyy – jos on säilyäkseen. Stalinin jälkeisenä aikana höllennetty politiikka antoi mahdollisuuden omakieliselle opetukselle, ja Neuvostoliiton hajoaminen antoi toiveita kansalliskielten ja kansallisuuksien kulttuurisen autonomian kehittämiselle. Se alkoi osittain etnopoliittisena liikkeenä, jossa mm. neuvostoaikana kielletyt ja vainotut luonnonuskonnot nostettiin esiin. Nykypäivä osoittaa kuitenkin, että venäläistäminen jatkuu ja on Venäjän perinteistä jo tsaarin ajoilta periytyvää assimiloivaa kansallispolitiikkaa.

Mutta maaseutu köyhtyy niin marien, udmurtien kuin muidenkin perinteisten elämänmuotojen varaan rakentuvissa etnoryhmissä. Taloudellinen muutos vetää edelleen kaupunkeihin ja assimilaatio etenee. Venäläisyyden suuntaan. Perinnekulttuuri elää kuitenkin maaseudun folkloressa ja myös uudessa taideilmaisussa. Minuus ja meikäläisyys elävät kuitenkin syvällä kuten Tatiana Moldanova kirjoittaa hanteista: ”Me synnytämme vielä, siis meitä on.”

Kirja rakentuu niin tekstien kuin kuvienkin varaan. Vanhimmat valokuvat ovat sadan vuoden takaa ja edustavat ns. ”perinteistä” etnografista kuvausta. Mutta kuvakerronta tuodaan nykypäivään – etnisiin symboleihin mutta myös maaseutumaiseman autioituviin kyliin. Kuvitusta on tarkoin harkittu ja joistain kansoista tyydytäänkin vain kuvakerrontaan. Kuvasto on niin kotimaisista kuva-arkistoista kuin Venäjältäkin ja myös nykykuvaajien ja matkaajien tuottamaa.

Kristiina Kölhin typografia ja taitto on lähinnä arvosanaa loistava.

Teoksesta on myös englanninkielinen versio, millä kustantaja tähtää laajemmankin yleisön saavuttamiseen.

Väkisin tulee mieleeni tapaaminen 2000-luvun alussa Jamalin nenetsialueella Nadyn öljykaupungissa jossa sain vierailla nenetsien kulttuurikeskuksessa – yleisliittolaisen harmaan kivitalon kellarissa. Siellä nuori nenetsityttö etnisessä asussaan lauloi nenetsiläisiä kansanlauluja rock-komppi nauhurilta taustamusiikkinaan. Siinäkö sukukansojen kulttuurinen tulevaisuus?

Lassi Saressalo

Kirjaa voi tilata Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta: http://kirjat.finlit.fi  p. 0201 131 231, sks @ finlit.fi

Takaisin ylös