Yrjö Larmola: Muuttuvat maan kasvot

10.1.2014

Pari vuosikymmentä sitten veljeni tarjosi iäkkäälle äidillemme automatkan hänen lapsuutensa maisemiin, Rautalammin Temiin, jossa äidin isä oli vuosisadan vaihteessa ollut sahanisännöitsijänä. Ajettiin silkkaa metsää.

"Nyt sinä olet eksynyt", äiti sanoi. Ei täällä mitään metsää ollut. Mutta löytyipä hongikon keskeltä tuttu rantasauna. Kun etsittiin, tavattiin kotitalon sammaltunut kivijalka. Sahalaitos oli kadonnut tietymättömiin.

Mieleen tuskin tulee valokuvata jokapäiväisen työmatkamme varren näkymiä. Tuossahan nuo talot ovat aina olleet ja lienevät vastakin. Ihanko varmasti?

Myöhäistä harmitella, ettei minulla koulupoikana ollut kameraa enkä osannut ajatella valokuvaavani 1950-luvun Helsinkiä. Nyt katson televisiosta ahneesti sodanjälkeisiä lapsellisia Suomi-filmejä. Juonesta ja paasaavasta puheesta viis, mutta ne välähdyksittäiset kaupunkinäkymät! Sisustukset, puvut, käytöstavat!

Kännykkäkameroiden filosofia on, että on helppo kuvata, kun on helppo hävittää, ei mene filmiä hukkaan. Silläkin uhalla: kuvatkaa, tallettakaa! Älkää poistako liikaa! Useiden valokuvien arvo kasvaa ajan myötä - kunhan ne on varustettu selityksin. Kasvaahan koristenappikokoelmankin arvo ajan myötä.

Vähintään yhtä suuri huoli koskee kirjoitettua sanaa. Niin suuri osa virtaa tekstiviesteinä ja sähköposteina, jotka on helppo deletoida, kun keskustelu on päättynyt. Mistä tulevaisuuden yhteisöhistorioitsijat saavat lähteensä, pelkistä tilikirjoista ja päätöspöytäkirjoista, joista prosessit eivät kuvastu, vai onko niitäkään? Tallettakaa!

Mikä pätee kuvaan ja kirjaimeen, pätee myös puhuttuun sanaan. Kun aikoinaan tulin kaupungin kulttuurihallinnon palvelukseen, sosiaalitoimessa työskentelevä ystäväni kertoi tuntevansa vanhainkodeissa asuvia henkilöitä, joiden muisti oli nuoruudenmuistojen suhteen kirkas. Helsinki on muuttovoittokunta; moni näistä oli tullut Helsinkiin ensimmäisen maailmansodan alla, aikana tai jälkeen. Millaiseen Helsinkiin? Mikä oli uutta ja outoa? Mistä asunto, mistä työtä?

Tarvittiin vain konkreettisia kysymyksiä, harrastuneita opiskelijoita ja nauhuri. Yliopisto lähti mukaan hankkeeseen. Haastattelijan kultainen sääntö: Puhu itse vähän, yllytä ilmein ja äännähdyksin.

En ole selvittänyt itselleni, paljonko materiaalia kertyi, mutta sitä kertyi. Taloudellisesti tällainen työ ei ole ylivoimainen pienellekään kunnalle ja yhdistykselle.

Muuttuvat maan kasvot, iloitsi runoilija Horatius kevään tullen. Saattoi, viisas mies, ajatella pitempiäkin syklejä kuin pelkkää vuodenkiertoa.

Yrjö Larmola

FT Yrjö Larmola on entinen Helsingin kulttuurijohtaja. Nuorena miehenä hän toimi 1960-luvulla muutaman vuoden Kotiseutuliiton toiminnanjohtajana. Sittemmin hän istui liiton hallituksessa 1960-luvulla ja uudestaan 2000-luvulla.

Kolumni on julkaistu Kotiseutupostissa 4/2013.